Tämä
kaikki tauhka piti saada päästä pois pyörimästä, koska kukaan ei jaksa mun
jorinoita kuunnella. Blogi herätköön siis henkiin (ainakin) kisaraportin
ajaksi. Halusin päivän itselleni muistiin ja päätin kirjoittaa julkisesti,
josko jotakuta muutakin sattuu kiinnostaan. Tarina on pitkä kuin nälkävuosi,
joten hurahtanut olet sinäkin, jos kaiken jaksat lukea. Tsemppiä!
Alustus
Aika tarkalleen vuosi sitten teimme kotona niin sanotun ALL IN –päätöksen. Tarkoittaen sitä, että huhtikuussa 2014 osallistutaan Lapponia-hiihtoon ja lokakuussa 2014 Vaarojen maratonille. Reenataan siis vuosi kunnolla ja sen jälkeen voi lopettaa tavoitteellisen kuntoilun.
Aika tarkalleen vuosi sitten teimme kotona niin sanotun ALL IN –päätöksen. Tarkoittaen sitä, että huhtikuussa 2014 osallistutaan Lapponia-hiihtoon ja lokakuussa 2014 Vaarojen maratonille. Reenataan siis vuosi kunnolla ja sen jälkeen voi lopettaa tavoitteellisen kuntoilun.
Kuten vanha sanontakin jo toteaa, hyvin suunniteltu on
puoliksi tehty. Ensimmäisenä tein siis uuden reenisuunnitelman, aivan kuten
olen koko tähänastisen kuntoilu-urani aikana tehnyt noin joka toinen kuukausi
uuden suunnitelman. Tämänkertaisen suunnitelman jatkuvuuden pelastajaksi
osoittautui Kuulajussin kanssa tekemäni YYA-sopimus. Homma toimi samaan malliin
kuin legendaariset konsultit firmoissa: itse tiesin miten homma pitäisi tehdä,
mutta tarvittiin joku muu kertomaan se! Kaikessa yksinkertaisuudessaan
reenikalenteri jaettiin neljän viikon sykleihin. Kolme viikkoa reenataan räkä
poskella viikko viikolta tehokkaammin, enemmän jai pidempään ja neljäs viikko
toivutaan. Reeniviikon sisällössäkin unohdettiin hienostelu ja keskityttiin
perustekemiseen, joten joka viikkoon naulattiin pysyvästi yksi pitkä reeni,
yksi kova reeni ja kaksi lihaskuntoreeniä. Loput reenit kevyesti ja vähintään
yksi lepopäivä viikkoon. Lajivalikoimasta todettakoon, että hiihtään oppii
hiihtämällä ja juokseen juoksemalla. Vaihtelua, virkistystä, mielenterveyttä ja
kropan kunnossa pysymistä vaalin välillä suunnistaen, maastopyöräillen,
lentopalloillen ja millon mitäkin keksien.
Mainittakoon tähän väliin sellainen yksityiskohta, että
aloitellessani tuota treenikautta, tein marraskuun alussa noin 15 kilometrin
ulkoilureitti/metsäautotie/polku –hölkkälenkin keskisykkeellä 145 käyttäen
aikaa 1:59 ja sekunnit päälle.
Tietenkin mennyt talvi oli etelässä yksi vuosisadan parhaimmista
juoksutalvista ja hiihtokausi kehittikin mukavasti mielikuvitusta.
Lapponia-hiihto oli yksi niistä harvoista hiihtokisoista, joka kuitenkin
järjestettiin ja kivasti läpi hiihdettiin. Ei siitä sen enempää tässä
yhteydessä. Kesän juoksukausi on soljunut pohkeiden valmistellessa itseään Sibeliuksen
viulukonserttoon. Fysiokulman Miia on niitä hieroen pitänyt jokseenkin
juoksukuntoisena ja vielä ennen kisaa otettiin suunnitelmallinen hierontajakso,
jotta jalat saataisiin toimintakykyisiksi. Kun sointi alkaa oleen tarpeeks
kireetä niin kummasti sitä on aktivoitunut venyttelemäänkin.
Kell’ onni on… Elo-syyskuun vaihteessa juoksulenkit sujuivat
aivan liian hyvin uskaltaakseni puhua niistä mitään. Olin siis hiljaa ja
juoksin jännittäen koska joku paikka hajoo, iskee flunssa tai jotain muuta
takapakkia, koska näin hyvin ei vaan voi mennä. Juoksinpa sitten sattumalta
tuon saman 15 kilometrin lenkin mistä aikaisemmin mainitsin. Keskisykekin osui
pykälälleen samaan. Ajasta vain oli kadonnut 29 minuuttia. Pistin suuni entistä
tiukemmin kiinni, aloin syömään C-vitamiinia, maanisesti peseen käsiäni,
vältteleen ihmismassoja, nukkuun sukat jalassa, kuunteleen hysteerisenä oman
kropan olemattomia viestejä siitä väsyttääkö vai ei, lepään riittävästi mutta
ei liikaa jnejne.
Kisapäivä
Kisamateriaalia
Jotenkin kuitenkin kävi niin, että lauantaiaamuna havahduin trikoot jalassa pakkaamassa juomareppua ja pohtimassa lähdetäänkö 6-7 tunnin vai yli 7 tunnin lähtöryhmään. Ilmeisesti olen siis matkaan lähdössä. Ja lähtöryhmäkin vahvistui yli 7 tunnin menijöihin kuin itsestään. Olihan kyseinen lähtö 10 minuuttia myöhemmin kuin nopeampien menijöiden. Hassusti muuten jännitys purkautuu ennen lähtöä stressaamisena ja ahdistuksena. Seuralaisten mielestä siinä ei taida olla mitään hassua.
Jännitys pamahti lähtölaukauksen matkassa taivaalle ja sit
vaan polulla tossua toisen eteen. Alkumatka taittui nopeasti hyvää
juoksupaikkaa ja rytmiä haeskellessa. Ensimmäisen tiukemman ylämäen tullessa
eteen takaraivosta joku sähkötti muistutusta kuinka ylämäet kannattaa kävellä,
koska aikaa ja matkaa itsensä väsyttämiseen on vielä reilusti. Hah! Enpä olisi
itsekään uskonut uskovani tätä viestiä, mutta niin vaan vaihdoin
kävelyaskeleeseen ja reippaasti tepastelin mäen ylös.
Neljän kilometrin jälkeen tultiin tieosuudelle, joka
kirmattaisiin 28 kilometrin päästä uudestaan. Tiellä ohitseni puhalsi joku
tuulahdus. Epäuskoisena laskin kellonaikoja ja epäilin sen olleen
ultrasarjalainen. En kuitenkaan uskaltanut ääneen moisia hölmöyksiä pulista.
Tieltä loikattiin parin kilometrin jälkeen takaisin metsän siimekseen.
Tyypilliseen massatapahtuman tapaan vedin letkassa laumaa äijiä nousua kohti
Jauholanvaaraa. Kallioilta oli komeat näkymät, mutta eipä tänne ole maisemia
tultu katselemaan. Sen verran hyppäsin polulta sivuun, että päästin pahimmat
niskaan puuskuttajat ohi.
1,5 tuntia oli kellon mukaan hurahtanut ja oli taas aika
nauttia jotain evästä. Korvien välissä teki tiukkaa himmata vauhtia hyvällä
polkupätkällä syömisen takia, etenkin kun yksi nainen ohi mennessään harmitteli
hyvätahtisen peesin katoamista. Todistelin itselleni, että kyllä tämä silti
kannattaa.
15 kilometrin juoksentelun jälkeen iski paha olo. Päätä
särkee ja on kummallinen ei-niin-hyvä-olo. Odotin joka mutkan jälkeen lossin jo
näkyvän. Sen jälkeen olisi Kiviniemi, jossa olisi vessa, ihmisiä ja vesipiste.
Omassa juomarepussa oli kyllä vielä yllin kyllin vettä jäljellä. Lopultakin tuli
vene ja vesistön ylitys. Veneestä noustessa alkoi oksettaan. Jahas. Nyt vaan
Kiviniemeen. Onnekseni järki ei ollut vielä jäänyt matkasta ja tajusin, että ei
taida neste oikein imeytyä. Suolatabletti särkylääkkeen kera alas, huussissa
käynti ja matka jatkui. Hetken hölkkäyksen jälkeen huokaus. Olo helpotti ja
taas mennään.
Ensimmäinen opasviitta: ”Ryläys”. Tästä se pelätty,
kauhisteltu, manattu, hirvitys nyt alkaa. Ennakkokäsitysten mukaan luvassa 10
kilometriä yhtä helvettiä. Ryläyshän syö pieniä lapsia ja polkujuoksijoita
aamupalakseen. Polulle on ripoteltu kiviä sinne tänne. Välillä mennään ylös ja välillä
alas. Pääasiallinen suunta on kuitenkin ylöspäin. Edetään juosten ja pahimmat
kivikot ja ylämäet palautellaan kävellen. Juu, uusia termejä kokemattomalle; ”palautellaan
ylämäissä”... Kävelytahtikin on kuitenkin varsin reipas, hyytyneitä selkiä tulee
vastaan ja jää taakse. Jossakin 22 kilometrin tietämillä puhelias Inov-mies
hehkuttaa olevansa lopulta ”Rylläyksellä”. Pienessä päässäni pohdin, että joko
se todella on tässä ja eikös täällä pitäisi olla joku näkötornikin? Matka
jatkuu. Taas ohitse puhaltaa tuulahdus. Sama mies! Todellakin kyseessä on
ultrasarjan johdossa pinkova. Matka etenee kuulemma kohtalaisesti. Enpä tuossa
tahdissa kauaa perässä pysyisi. Ylämäki jatkuu samaa reipasta tahtia ja eteen
tulee tuttu selkä. Se nainen, joka jatkoi peesistä, kun me hidastimme
evästämään. Taputan itseäni olalle, kerrankin maltoin. Matka etenee niin
hyvissä voimin, että mieli tekisi vähän hehkuttaa, mutta en uskalla. Lopultakin
Ryläyksen huippu, 323 m, ja näkötorni. Inov-mies oli monen monituista kukkulaa liian
aikaisessa nautiskeluissaan. Ei kiivetty torniin vaan jatkettiin hyvällä
sykkeellä alaspäin.
Hannu hämmästelee takaa kuinka ketterästi tiputtelen
kallioilta alas. Samantien rysäys. Ei kestä yhtään kehuja. Pohkeessa napsaus –
pelästys – nytkö se kramppaus alkaa – ei, uhitteli vaan. Sääriä jomottaa
huolella. Näemmä juuri tuossa, mihin maastouduin, oli mukavasti polun poikki
menevä juuri, johon molemmat sääreni napsahti. Könyän ylös, totean jalkojen
kantavan eikä edes housut ole rikki. Ei siis mitään vakavaa. Matka jatkuu ja
säärien jomotuskin loppuu nopeasti. Vielä yhden muiston Ryläyksen polku jättää
rystysiin, kun hätäilen kalliolta alas ultrasarjan kakkosen ja kolmosen
hiillostaessa perässä. Jossain vaiheessa nappaan suolatabletin varmuuden
vuoksi, kun pohkeet tuntuvat kireiltä. Auttaa.
Polku loppuu. Häh? Siinäkö se Ryläys oli? Pelottelut on
mennyt perille. Odotukset oli paljon pahemmat mitä totuus. Olen edelleen
täysissä voimissa. Juoksu sujuu ja on kivaa. Väsyneitä selkiä tulee edelleen
vastaan. Vesipisteellä vilkaistaan juomarepuissa olevan vielä sen verran
täytettä, että niillä mennään loppuun asti.
Tuttu tieosuus, 35 kilometriä takana ja juoksu kulkee
edelleen. Nyt uskallan jo vähän hehkuttaa. Enpä olisi uskonut olevani näin
hyvissä voimissa tässä vaiheessa.
38 kilometriä takana, viisi edessä. Järjestäjille kiitos
siitä, että tässä kohtaa ei ole ”5 km jäljellä” taulua. Mä en kestä päässä
soimassa ”viimeiset viisi kilometriä” –renkutusta joka kisassa. Kerrankin ei
tarvi hokea sitä! Nyt pää antaa periksi. Juokseminen väsyttää. Odotan ylämäkiä
alkavaksi niin saisi kävellä. Vasenta säärtä jomottaa. Vilkaisen sitä. Virhe. Komea
tennispallon kokoinen pattihan se siinä möllöttää. Nyt ajatukset muualle ja
ihmetellään säärtä sitten maalissa.
Reitti kääntyy tieltä polulle. Ihanaa. Toiseksi viimeinen
nousu alkakoon. Kyseessä on valenousu eli osoitus järjestäjien huumorintajusta.
Onhan se kiva kiivetä laskettelurinnettä melkein ylös, jotta voi laskeutua
takaisin alas päästäkseen kiipeämään vielä kerran ylös. Polun kääntyessä
alamäkeen vaihdan hölkkävaihteelle. Ei voi kun ääneen todeta, ettei tämä nyt
enää varsinaisesti juoksua muistuta, mutta rävelletään etiäpäin.
Alhaalla satamassa loppunousun juurella. Edessä on se, mitä
edelliskesänä käytiin moottoripyörillä katselemassa ja kummasteltiin olevan
hullun hommaa lähteä tuosta ylös juostuaan ensin 40 km. Niinpä. Ensimmäisen
kinkaman jälkeen sanon ääneen ajatukseni. Nyt todella toivon, että yksikään
niistä ohitetuista selistä ei tulee perään puuskuttamaan. Mä en halua ruveta
repiin. Mutta tiedän, ettei kilpailuhenkeni anna periksi, jos joku taakse
ilmestyy. Sitten raastetaan. Hannu heittelee takaa jotain 7,5 tunnin
alituksesta. Voi perkele. Pakkohan sitä on yrittää kun sen ääneen meni sanoon.
Reipasta kävelyä sen mitä pystyy. Välillä tuntuu, että jalat lähtee alta, kun
heikottaa. Sen verran on viimesistä vuosista kuntoilijana tarttunut korvien
väliin, että pysähtyminen ei auta matkan etenemistä yhtään. Parempi on vaan
koko ajan edetä vaikka pahalta tuntuu. Ei hitto, nyt kuuluu jo kannustusta. Nyt
jo! Mä en jaksa vielä tsempata, menkää ihmiset kauemmas! Viimeinen jyrkkä
edessä. Vilkaisen kelloa. Hitto, täähän menee alle 7,5 tunnin. Sitkeesti kapuan
mäen ylös ja ylitän maaliviivan. 7.26 ja risat.
Jaa. Oliko se siinä? Oliko toi vai maaliviiva? Kuuluttajakin
oli vissiin ruokatunnilla. Tai ehkä mä vaan missasin sen. Kukaan ei syöksy
onnitteleen. Höh. Pienoinen pettymys. Ei tää näin voi loppua. Mun piti
tuulettaa hullun lailla, mutta kun en tajunnu tulleeni maaliin. Mutta hei, MÄ
TEIN SEN! Vaikka se ei näiden muiden mielestä mitään oliskaan niin mulle se on!
Ni!
Vähän vielä pohdintaa itselle - ja ehkä jollekin muulle asiasta kiinnostuneelle - että mitkä oli mun mielestä niitä avainjuttuja yleensä polkujuoksuun ja tähän onnistuneeseen kisaan. Tärkeimpänä varmasti reenien jatkuvuus, etten joka toinen viikko vaihtanut ohjelmaa. Reeneistä poimisin kolme oleellisinta:
- Lihaskunto; kahvakuulatunti kaks kertaa viikossa. Lähes kaikki edelliset juoksukisat on menny enemmän tai vähemmän penkin alle, kun lihaskunto on pettänyt ja johonkin paikkaan on sen seurauksena alkanut sattua. Kiitos kuuluu Kuulajussille loistavista kuulatunneista (mikä parasta ne on ulkona eikä hikisessä salissa)! Kahvakuulalla tehtävät liikkeet kehittää todella monipuolisesti ja polkujuoksussa erityisen tarpeelliset tasapainolihakset on tunnilla koko ajan käytössä. Nyt ei lihaskunto loppunut kesken ja juoksuasennonkin jaksoin hyvin säilyttää loppuun asti. Itse tein toisen viikon tunneista enemmän perusvoimareeninä ja toisen maksimivoimareeninä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että monen juoksijan suosima kevyillä painoilla ja suurella toistomäärällä tehty kestävyysvoima kehittyy kyllä lajireeneissä riittävästi ja nimenomaan lajinomaisesti.
- Pitkät lenkit maastossa; rohkeasti sieltä asfaltilta maastoon. Kun pitkän lenkin rakentaa niin, että vaihdellen tulee pientä teknistä polkua ja helpompaa ulkoilureittiä tai metsäautotietä, niin jalat tottuu rytmin vaihdoksiin, joita Vaaroillakin tulee. On yllättävän vaikeaa hypätä pitkän tiepätkän jälkeen polulle, jos sitä ei ole reenannut.
- Mäkireenit; Ryläyksen ylämäissä tasasen reippaalla kävelyvauhdilla ja alamäissä juosten muita ohitellessani kiittelin mielessäni niitä Mustavuoressa vietettyjä ylös-alas-kapuamistunteja ja lomalla Rukan tuntureilla kiipeiltyjä metrejä. Ne todellakin kannatti. Ja alamäet on ihan yhtä tärkeitä reenattavia kun ylämäet.