Löydätkö kuvasta korvat?
keskiviikko 15. elokuuta 2012
tiistai 14. elokuuta 2012
Kompastellen
Edellisestä suunnistusreenistä on vierähtänyt jo tovi, mutta maanantaina innostuin taas iltarasteille. Tällä kertaa rastit oli levitelty Ylöjärvelle Mustalammen ympärille. Yleensä valitsen radaksi joko 4 kilometriä haastava tai 5 kilometriä helppo. Isoa eroa niillä ei eilen ollut, kun molemmissa oli yhtä monta rastia ja ihannereittiä mukaillen matkaan oli saatu vain 600 metrin ero. Juoksutreenaus mielessäni päädyin vitoseen.
Ekalle rastille tulin pienen epäröinnin ja mutkan kautta, mutta siitä eteenpäin aina kutoselle asti matka sujui suunnitelmien mukaan ja kohtuullisella tahdilla. Kutosrastilla mielen ilmeisesti valtasi liiallinen itsevarmuus ja lähdin turhan hepposesti kohti seuraavaa rastia. Pieleenhän se meni. Ei pahasti mutta jonnin verran veti reitti oikeelle. Kutosesta eteenpäin (oikeestaan jo vitosesta) matkan teko siirtyi poluilta ja helpoista maastoista vähän syvempään metsään. Seiskan jälkeen aina loppuun asti löysin rasteille aikalailla suoraan, mutta eteneminen oli kuin etanalla. Mä en vaan ymmärrä miten en niin sanotussa umpimettässä pääse yhtään mihinkään. Kaikki vaan viuhtoo ohi kovaa kyytiä ja minä tarvon sen minkä jalat vie etenemättä kuitekaan mihinkään. Ärsyttävää.
Periaatteessa maalissa oli hyvä mieli kun suunnistus sujui, mutta umpimetsähitaus vaan ottaa päähän. Kai tää mun yltiöpäinen varovaisuus hillitsee sitten sielläkin menoa. Matkan varrella muuten komeat mustikan möllykät ja kantarellit odotteli poimijaansa. Tarvinnee siis silläkin mielellä suunnata metsään lähipäivinä. Maalissa joku suunnistaja näytti malttaneen pysähtyä poimiin pussillisen kantarelleja.
Ekalle rastille tulin pienen epäröinnin ja mutkan kautta, mutta siitä eteenpäin aina kutoselle asti matka sujui suunnitelmien mukaan ja kohtuullisella tahdilla. Kutosrastilla mielen ilmeisesti valtasi liiallinen itsevarmuus ja lähdin turhan hepposesti kohti seuraavaa rastia. Pieleenhän se meni. Ei pahasti mutta jonnin verran veti reitti oikeelle. Kutosesta eteenpäin (oikeestaan jo vitosesta) matkan teko siirtyi poluilta ja helpoista maastoista vähän syvempään metsään. Seiskan jälkeen aina loppuun asti löysin rasteille aikalailla suoraan, mutta eteneminen oli kuin etanalla. Mä en vaan ymmärrä miten en niin sanotussa umpimettässä pääse yhtään mihinkään. Kaikki vaan viuhtoo ohi kovaa kyytiä ja minä tarvon sen minkä jalat vie etenemättä kuitekaan mihinkään. Ärsyttävää.
Periaatteessa maalissa oli hyvä mieli kun suunnistus sujui, mutta umpimetsähitaus vaan ottaa päähän. Kai tää mun yltiöpäinen varovaisuus hillitsee sitten sielläkin menoa. Matkan varrella muuten komeat mustikan möllykät ja kantarellit odotteli poimijaansa. Tarvinnee siis silläkin mielellä suunnata metsään lähipäivinä. Maalissa joku suunnistaja näytti malttaneen pysähtyä poimiin pussillisen kantarelleja.
lauantai 11. elokuuta 2012
Lähi- vai kaukolenkkeilyä?
Kun ajatuksena on osallistua erinäisiin juoksutapahtumiin, pitäisi ymmärtääkseni käydä juoksulenkeillä. Tarpeen plussatekijöiksi voinen laskea sen, että mielikin halajaa lenkille eli tiedossa ei ole mitään pakkopullaa. Ja miksi sitä tekisinkään jos näin olisi?! Äkkiseltään juoksu tuntui myös kulkevan eikä mihinkään sattunut. Mitä nyt nivuset oudokseltaan vähän jumittaa, mutta se on ohimenevää. Tavoittelemani juoksutapahtumat ovat maastojuoksuja sillä metsässähän minä viihdyn ja haluan liikkua.
Mikäs tässä sitten mättää? Se, että olen ääriäni myöten täynnä - ja hieman yli - näitä lähimaastoja. Samaa metsää on tullut pyörittyä ees taas filarilla ja lenkkareilla riittävästi. Kotoa lähimpään metsänreunaan on rontti kilometri, joten suunta on lähtiessä aina sama, ettei lenkki veny liian pitkäksi pelkästään metsää etsiessä. Siitä samasta reunasta ei tietenkään kovin moneen suuntaan pääse. Tulevien tapahtumien maastot ovat hyvin mäkisiä, joten vastaavia näin harjotteluvaiheessa olisi tarpeen juoksennella. Kotiovelta lähtevien lenkkipolkujen varrelle ei liian montaa kukkulaa osu, jotka nekin jo tympii. Pelkäänpä että näitä samoja reittejä palloillessa tympääntyminen juoksuun voi iskeä yllättävän nopeasti. Vaihtoehtona on ottaa auto alle ja suunnata muualle mäkisempiin metsiin. Lenkkeily vaan jotenkin edustaa minulle sitä helppoa kuntoilua kotiovelta lähtien. Kynnys siirtyä ensin autolla johonkin on valtava. Toisaalta viitsin hiihtolatujen perässä autoilla niin miksi en juoksumaastojen?
Kolmatta vaihtoehtoratkaisua tähän ei taida olla? Miten voisi elävöittää lenkkeilyä tutuissa lähimaastoissa?
Mikäs tässä sitten mättää? Se, että olen ääriäni myöten täynnä - ja hieman yli - näitä lähimaastoja. Samaa metsää on tullut pyörittyä ees taas filarilla ja lenkkareilla riittävästi. Kotoa lähimpään metsänreunaan on rontti kilometri, joten suunta on lähtiessä aina sama, ettei lenkki veny liian pitkäksi pelkästään metsää etsiessä. Siitä samasta reunasta ei tietenkään kovin moneen suuntaan pääse. Tulevien tapahtumien maastot ovat hyvin mäkisiä, joten vastaavia näin harjotteluvaiheessa olisi tarpeen juoksennella. Kotiovelta lähtevien lenkkipolkujen varrelle ei liian montaa kukkulaa osu, jotka nekin jo tympii. Pelkäänpä että näitä samoja reittejä palloillessa tympääntyminen juoksuun voi iskeä yllättävän nopeasti. Vaihtoehtona on ottaa auto alle ja suunnata muualle mäkisempiin metsiin. Lenkkeily vaan jotenkin edustaa minulle sitä helppoa kuntoilua kotiovelta lähtien. Kynnys siirtyä ensin autolla johonkin on valtava. Toisaalta viitsin hiihtolatujen perässä autoilla niin miksi en juoksumaastojen?
Kolmatta vaihtoehtoratkaisua tähän ei taida olla? Miten voisi elävöittää lenkkeilyä tutuissa lähimaastoissa?
Lentokenttä keskellä ei mitään. Poroilta pääsy kielletty.
perjantai 10. elokuuta 2012
Kuulakuumeessa
Torstaina hikoilin taas Härmälässä kuulan kahvassa. Elokuun kunniaksi vaihdettiin uuteen ohjelmaan, joka toi mukanaan muutamia ihan uusia liikkeitä ja vanhoista uusia versioita. Treenin rakennekin on nyt erilainen. Neljän liikkeen sarja tehdään kaksi kertaa peräkkäin, pidetään pieni tauko ja sama uudestaan. Ohjelmassa taisi olla näitä neljän liikkeen pattereita kuusi erilaista. Lisäksi toki alku- ja loppulämmittelyt. Erilaisia kyykkyjä uudessa ohjelmassa on paljon, mutta sehän ei haittaa, jalkoihin on hyvä saada lisää jerkkua.
Tempauksesta ja "rinnalle veto-työntö" -yhdistelmästä opeteltiin uudistetut versiot. Ennen näihin on lähdetty heilautuksen kautta, mutta nyt vedetään lähtö raakana maasta. Himppusen erilainen ja oudokseltaan rankempi liike.
Edelleen olen aika koukussa tähän kuulailuun. Juuri minulle sopiva tapa lihaskuntoiluun. Hiki lentää, koko ajan on tekemisen meininki ja saa olla ulkona. Mainiota että tälläiset tunnit löytyy kaksi kertaa viikossa vielä läheltä kotiakin. Härmälän ja Loukonlahden tunneilla tehdään eri ohjelmalla, joten ei käy yksitoikkoiseksi käydä molemmissa viikon aikana. Ohjelmia vaihdetaan kahdeksan viikon välein niin lihakset saa sopivasti erilaista ärsytystä. Ei pääse tottuun liikaa. Ensimmäinen kuulakoitoksenihan oli tuossa viime vuodenvaihteen tienoilla. Silloin heiluttelin kuuden kilon kuulaa ja jälkeenpäin koko kroppa oli jäykkä kuin ratakisko. Tuskinpa olisin uskonut, jos silloin joku olisi sanonut, että elokuussa 12 kilon kuula tuntuu muutamissa liikkeissä liian kevyeltä! Aika huikeeta. Torstain treeneissä olisin joihinkin kyykkyihin kaivannut jo hieman lisää vastusta. Tuon kuuden kilon kuulan ajattelin nyt jättää unholaan. Hauiskäännööt olen vielä tähän asti sillä joutunut tekemään, mutta nyt tuskailin nekin kasilla läpi. Siitähän nekin sit kehittyy kun vaan siirtyy isompaan. Kaikki muut liikkeet teinkin torstaina kympillä ja kahdellatoista. Toki nuo kuulien koot riippuu tulevaisuudessakin aina liikkeestä. Tavoite on pikkuhiljaa ylöspäin joka liikkeessä.
Tempauksesta ja "rinnalle veto-työntö" -yhdistelmästä opeteltiin uudistetut versiot. Ennen näihin on lähdetty heilautuksen kautta, mutta nyt vedetään lähtö raakana maasta. Himppusen erilainen ja oudokseltaan rankempi liike.
Edelleen olen aika koukussa tähän kuulailuun. Juuri minulle sopiva tapa lihaskuntoiluun. Hiki lentää, koko ajan on tekemisen meininki ja saa olla ulkona. Mainiota että tälläiset tunnit löytyy kaksi kertaa viikossa vielä läheltä kotiakin. Härmälän ja Loukonlahden tunneilla tehdään eri ohjelmalla, joten ei käy yksitoikkoiseksi käydä molemmissa viikon aikana. Ohjelmia vaihdetaan kahdeksan viikon välein niin lihakset saa sopivasti erilaista ärsytystä. Ei pääse tottuun liikaa. Ensimmäinen kuulakoitoksenihan oli tuossa viime vuodenvaihteen tienoilla. Silloin heiluttelin kuuden kilon kuulaa ja jälkeenpäin koko kroppa oli jäykkä kuin ratakisko. Tuskinpa olisin uskonut, jos silloin joku olisi sanonut, että elokuussa 12 kilon kuula tuntuu muutamissa liikkeissä liian kevyeltä! Aika huikeeta. Torstain treeneissä olisin joihinkin kyykkyihin kaivannut jo hieman lisää vastusta. Tuon kuuden kilon kuulan ajattelin nyt jättää unholaan. Hauiskäännööt olen vielä tähän asti sillä joutunut tekemään, mutta nyt tuskailin nekin kasilla läpi. Siitähän nekin sit kehittyy kun vaan siirtyy isompaan. Kaikki muut liikkeet teinkin torstaina kympillä ja kahdellatoista. Toki nuo kuulien koot riippuu tulevaisuudessakin aina liikkeestä. Tavoite on pikkuhiljaa ylöspäin joka liikkeessä.
torstai 9. elokuuta 2012
Syysjuoksut
Keskiviikkona kävin hölkkäillen koittamassa joko kroppa olisi toipunut pyöräilystä ja ihmettelemässä, että miltäs se juoksu pitkästä aikaa tuntuu. Yllättävän kevyesti meni. En toki tehnyt kuin 45 minuutin kevyen peruslenkin, mutta jalat ei tuntunut raskailta, hengitys kulki ja sykekin pysyi hyvin aisoissa. Juokseminen oli kivaa! Tästä onkin hyvä startata tulevaan syksyyn.
"Kisa"kalenteriini tuli jonkinmoisia muutoksia. Tiimi ei olekaan vielä henkisesti - saati fyysisesti - valmis valloittamaan Kolin Vaarojen Maratonia, joten mietitään sitä sitten tulevina vuosina. Juoksupainotteiseltahan tuo syksy näyttää. Mahdollisia juoksutapahtumia mitkä itseäni kiinnostaisi ovat Hämeen Hölkkä, Jämi21 - XC Run sekä Pirkan Hölkkä. Ajallisesti Hämeen Hölkkä ja Jämi ovat kovin lähellä toisiaan, joten jos Jämille meinaan mennä niin Hämeen Hölkässä maksimimatka on 9 kilometriä. Jos taas Jämi jää väliin niin Hämeessä voi vetää kakskymppiäkin. Lisäksi viikonloppuina on muutakin siviilimenoa, joten tarvinnee näitä osallistumisia vielä haudutella myssyssä. Tietenkin lähimuistissa on edelleen nuo maastopyöräkinkerit, joten mihinkään en ilmottaudu ennen kuin tiedän käyneeni lenkillä!
"Kisa"kalenteriini tuli jonkinmoisia muutoksia. Tiimi ei olekaan vielä henkisesti - saati fyysisesti - valmis valloittamaan Kolin Vaarojen Maratonia, joten mietitään sitä sitten tulevina vuosina. Juoksupainotteiseltahan tuo syksy näyttää. Mahdollisia juoksutapahtumia mitkä itseäni kiinnostaisi ovat Hämeen Hölkkä, Jämi21 - XC Run sekä Pirkan Hölkkä. Ajallisesti Hämeen Hölkkä ja Jämi ovat kovin lähellä toisiaan, joten jos Jämille meinaan mennä niin Hämeen Hölkässä maksimimatka on 9 kilometriä. Jos taas Jämi jää väliin niin Hämeessä voi vetää kakskymppiäkin. Lisäksi viikonloppuina on muutakin siviilimenoa, joten tarvinnee näitä osallistumisia vielä haudutella myssyssä. Tietenkin lähimuistissa on edelleen nuo maastopyöräkinkerit, joten mihinkään en ilmottaudu ennen kuin tiedän käyneeni lenkillä!
Pakasaivo
Lokakuun lopulla järjestetään mini-rogaining, jonne mieli halajaa kovasti. Eiköhän se muukin joukkue matkaan ole lähdössä. Tapahtuma on leppoisa ja mielenkiintoinen kisamuoto suunnistuksesta. Kisakeskus on
vaihtunut tälle vuodelle Jämiltä Kuninkaanlähteelle, joten samoissa
maastoissa rasteja haetaan, mutta hieman eri suunnassa. Viime vuonna itseltäni jäi Kiinan reissun vuoksi tämä väliin.
Fillarin kanssa gondolissa matkalla Ylläksen huipulle
Aika Jämi-painotteiselta näyttää tämä vuosi, kun Pirkan Hiihtokin hurahti siitä läpi. Mikäs siinä mukavia maastoja koluta!
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Jälkipuinti - Jämi84 MTB
Blogi on viettänyt kesälomaa, mutta nyt palaudutaan takaisin toimintaan Jämin maastopyöräilyraportilla.
Kolmen viikon kesälomani siis huipentui lauantaina Jämillä poljettuun 84 kilometrin maastopyöräkisaan. Aamulla kisapaikalla en ollut vielä minkäänlaisissa kisafiiliksissä. Autot parkkeerattiin vähän kauemmaksi kisakeskuksena toimivasta Areenasta, joten ensimmäisenä laitoimme fillarit kasaan (eli eturengas ja satula paikalleen) ja polkasimme keskukseen hakeen numerolaput ja muut tarpeet. Sieltä takaisin autolle vaatteiden vaihtoon ja muuhun säätämiseen, johon kaikki käytettävissä oleva aika menikin ja suuntasimme suoraan lentokentän päässä olevalle lähtöalueelle. Edelleen tunne oli jotenkin vaisu. Maaliin pääsyn lisäksi ajatuksena oli, että jos alle kuuden tunnin menee niin matka on mennyt aikalailla nappiin.
Lähdössä oli porukkaa varsin mukavasti ja ensimmäinen suora lentokentän päästä toiseen toimi hyvin porukan hajauttajana. Ainakin sieltä peräpäästä katseltuna. ;) Aloitimme matkan teon yhdessä porukassa äijän ja yhden kaverin kanssa. Lentokentän jälkeen ajeltiin joku viitisen kilometriä nopeita ja tasaisia metsäautoteitä / latupohjia. Mitä nyt välillä oli pehmeitä hiekkadyynejä aiheuttamassa hämmennystä. Välillä matka jatkui varsin pienilläkin poluilla. Mielestäni ne olivat kuitenkin parhaita osuuksia, kun maasto oli suht tasaista kangasmetsää ilman isompia kivikoita ja juurakoita. Ensimmäinen huoltopiste tuli vastaan jossain 13-14 kilometrin paikkeilla. Juomaa kurkusta alas ja matka jatkui kohti Jämiä. Maasto jatkui edelleen varsin tasaisena ja 21 kilometrin jälkeen olimme palanneet Jämille, jossa oli kirimaali ja seuraava huoltopiste. Kirimaalin palkinnot oli tosin jaettu jo aika paljon ennen meitä, vaikka mekin olimme hyvässä reilun 5 tunnin vauhdissa tässä kohtaa.
Juomisten jälkeen se varsinainen ilo vasta alkoikin ja maasto vaihtui huomattavasti mäkisemmäksi. Harjua mentiin ylös ja alas. Edelleen jatkuvat yllättävät hiekkadyynit keskellä hyvää baanaa aiheuttivat itselleni vähän liikaa päänvaivaa ja sitä kautta energiankulutusta, kun korvien väli ei antanut periksi painaa vauhdilla yli, mikä olisi ollut kaikelta kannalta katsottuna järkevin vaihtoehto. Kolmannella huoltopisteellä eli reilun kolmenkymmenen kilometrin polkemisen jälkeen alkoi itselläni väsymys jo selkeästi tuntua ja huoltopisteen toimitsijoiden huumori tulevan matkan kestosta ei oikein uponnut. Jälkiviisaana voin todeta, että tässä vaiheessa olisi kannattanut pistää jotain energiapatukkaa poskeen muutaman banaaninpalan ja urheilujuoman lisäksi. Jotenkin vaan ei mikään maistunut ja takaraivoa ahdisti, että olen muiden jarruna. Vaikka kuinka oltiin sovittu, että joka haluaa mennä lujempaa, saa sen tehdä heti kun siltä tuntuu.
Matka seuraavalle huoltopisteelle olikin sitten varsinainen tuskien taival. Energia loppui täysin ja reitti meni välillä pientä hieman kivikkoisempaa polkua, jossa vauhtia ei ollut huimaavasti ja jotkut pienet kärpäset kävi kuin hyeenat kimppuun tunkien suuhun ja nenään. Tällä pätkällä kaveri onneksi hävisi horisonttiin jatkaen omaa hyvää suoritustaan, kun minä rämmin tuskissani. Äijä jäi tsemppaamaan minua ja täytyy myöntää, että ilman häntä olisin hyvin todennäköisesti tullut autokyydillä maaliin. Reilun neljänkympin jälkeen Vatulan huoltopisteellä tankkasin kunnolla energiapatukkaa, banaania ja urheilujuomaa ja seuraavan etapin aikana olo kohenikin huomattavasti. Toki olin jo onnistunut polkemaan reiteni aika loppuun ja polveni kipeäksi.
Vatulasta noustiin taas johonkin harjulle ja nousun jälkeen oli hieno pätkä. Pienempää polkua kangasmaastossa harjumaisemissa. Seuraava huoltopiste oli jossain 53 kilometrin nurkilla ja sieltä reitti kääntyi takaisin kohti Vatulaa. Koko väli tultiin isompaa hiekkatietä ja lopuksi jopa asfalttia. Aika tylsä väli ja taas tuli energiavaje. Mikä siinä on ettei ymmärrä joka pisteellä tankata kunnolla?? Ei sillä pelkällä juomalla vaan näemmä pitkälle mennä. Pienetkin ylämäkinyppylät tuottivat tuskaa. 64 kilometrin paikkeilla oltiin taas Vatulassa ja eikun suklaapatukkaa, banaania ja juomaa kurkusta alas.
Matka jatkui edelleen hiekkateitä pitkin ja tässä vaiheessa olin oikeastaan ihan tyytyväinen ettei reitti mennyt pienemmällä polulla. Matkan taittaminen oli niin tuskaista, että pienemmällä polulla se olisi kestänyt ikuisuuden. Hyvin olimme ennen kuutta viimeisellä huoltopisteellä vaikka menomatkalla toimitsijat sitä hieman epäilivätkin.
Viimeinen kymppi matkattiin taas latupohjilla, metsäautoteillä ja poluilla. Viimeisille kilometreille järjestäjät olivat löytäneet vielä miellyttäviä nousuja, jotka itselläni meni fillarin tuuppaamiseksi. Veltot reidet ja pistävän kipeä polvi eivät enää suostuneet polkimien pyörittämiseen. Tuskaisen matkan olin jotenkin kummasti kuitenkin vääntäytynyt läpi ja maaliin tultiin äijän kanssa ajassa 6 tuntia 45 minuuttia. Eikä kumpikaan edes sarjojemme viimeisinä.
Matkan aikana ja sen jälkeen on mielessä käynyt monenmoisia ajatuksia. Ensinnäkin kun tälläisiin leikkeihin päättää ryhtyä niin treenaamisesta tuskin olisi haittaa. Mukava pyöräily sillon tällön ja päälle pieni kesälomatissuttelu eivät isommin edesauta matkantekoa. Ainakin treenaamisella suorituksesta voisi tehdä mielekkäämmän. Polven kipeytyminen hieman jopa ihmetyttää. Kesäloman pyöräretkillä pohjosessa siinä oli pieniä tuntemuksia, mutta nyt se tuli jo aika alkumatkasta ihan kunnolla kipeäksi. Reisien väsähtäminen varmasti aiheutti osan tästä kipeytymisestä. Kunnollinen energian tankkaus tasaisesti koko matkan ajan ja joka huoltopisteellä teki mieli tai ei! Olen tehnyt tämän saman virheen kerran Ideapark-juoksussa ja kerran Pirkan Hiihdossa ja aina tulos on ollu samanlainen. Jokohan kolmannesta menisi tähänkin kaaliin? Kalusto toimi muuten hyvin, mutta fillarini satulaa jouduin nostaan kymmenkunta kertaa matkan aikana, kun se vähitellen valui alemmaksi. Alkuaikoina minulla oli pyörän kanssa juuri tämä ongelma, mutta nyt se on pitkän aikaa pysynyt hyvin paikallaan. Olisiko tämä johtunut siitä, että kisaa edeltävällä lenkillä testasin maasturiini toisen pyöräni satulaa. Tämä toinen satula on jotenkin "jousitettu" ja ilmeisesti jossain välissä on öljyä, koska nyt maasturini satulan putki oli ihan öljyssä. Öljy varmaan liukasti putken niin ettei pikakiinnitys pitänyt sitä paikallaan. Korvien väliin pitää tätä lajia varten saada lisää rohkeutta. Ehkä se sieltä ajamalla tulee, onhan sitä hiihtoonkin tullut huomattavasti.
Järjestelyjen ja maastojen puolesta tapahtuma on todella mukava ja toimiva. Tänä kesänä on ollut niin kosteaa, että ilmaisia kilometrejä ei maastossa ollut tarjolla, kun fillarit ei liikoja rullannut ja hiekkadyynejä oli aika paljon. Jos jotain parannettavaa tapahtumaan pitäisi keksiä niin huoltopisteiden tarjontaa voisi monipuolistaa. Kun ne banaanit ei maistunut niin tarjonta jäi aika vähäiseksi. Pullaa olisi ollut, mikä sekin oli mielestäni erikoinen vaihtoehto. Voin suositella kaikille maastossa pyöräilystä kiinnostuneille! Ilman maastopyörääkin pärjää, muutamat näytti lähtevän matkaan retkipyörillä. Ja erikoisin kulkuneuvo minkä itse näin oli maasto-tandem!
Kolmen viikon kesälomani siis huipentui lauantaina Jämillä poljettuun 84 kilometrin maastopyöräkisaan. Aamulla kisapaikalla en ollut vielä minkäänlaisissa kisafiiliksissä. Autot parkkeerattiin vähän kauemmaksi kisakeskuksena toimivasta Areenasta, joten ensimmäisenä laitoimme fillarit kasaan (eli eturengas ja satula paikalleen) ja polkasimme keskukseen hakeen numerolaput ja muut tarpeet. Sieltä takaisin autolle vaatteiden vaihtoon ja muuhun säätämiseen, johon kaikki käytettävissä oleva aika menikin ja suuntasimme suoraan lentokentän päässä olevalle lähtöalueelle. Edelleen tunne oli jotenkin vaisu. Maaliin pääsyn lisäksi ajatuksena oli, että jos alle kuuden tunnin menee niin matka on mennyt aikalailla nappiin.
Lähdössä oli porukkaa varsin mukavasti ja ensimmäinen suora lentokentän päästä toiseen toimi hyvin porukan hajauttajana. Ainakin sieltä peräpäästä katseltuna. ;) Aloitimme matkan teon yhdessä porukassa äijän ja yhden kaverin kanssa. Lentokentän jälkeen ajeltiin joku viitisen kilometriä nopeita ja tasaisia metsäautoteitä / latupohjia. Mitä nyt välillä oli pehmeitä hiekkadyynejä aiheuttamassa hämmennystä. Välillä matka jatkui varsin pienilläkin poluilla. Mielestäni ne olivat kuitenkin parhaita osuuksia, kun maasto oli suht tasaista kangasmetsää ilman isompia kivikoita ja juurakoita. Ensimmäinen huoltopiste tuli vastaan jossain 13-14 kilometrin paikkeilla. Juomaa kurkusta alas ja matka jatkui kohti Jämiä. Maasto jatkui edelleen varsin tasaisena ja 21 kilometrin jälkeen olimme palanneet Jämille, jossa oli kirimaali ja seuraava huoltopiste. Kirimaalin palkinnot oli tosin jaettu jo aika paljon ennen meitä, vaikka mekin olimme hyvässä reilun 5 tunnin vauhdissa tässä kohtaa.
Juomisten jälkeen se varsinainen ilo vasta alkoikin ja maasto vaihtui huomattavasti mäkisemmäksi. Harjua mentiin ylös ja alas. Edelleen jatkuvat yllättävät hiekkadyynit keskellä hyvää baanaa aiheuttivat itselleni vähän liikaa päänvaivaa ja sitä kautta energiankulutusta, kun korvien väli ei antanut periksi painaa vauhdilla yli, mikä olisi ollut kaikelta kannalta katsottuna järkevin vaihtoehto. Kolmannella huoltopisteellä eli reilun kolmenkymmenen kilometrin polkemisen jälkeen alkoi itselläni väsymys jo selkeästi tuntua ja huoltopisteen toimitsijoiden huumori tulevan matkan kestosta ei oikein uponnut. Jälkiviisaana voin todeta, että tässä vaiheessa olisi kannattanut pistää jotain energiapatukkaa poskeen muutaman banaaninpalan ja urheilujuoman lisäksi. Jotenkin vaan ei mikään maistunut ja takaraivoa ahdisti, että olen muiden jarruna. Vaikka kuinka oltiin sovittu, että joka haluaa mennä lujempaa, saa sen tehdä heti kun siltä tuntuu.
Matka seuraavalle huoltopisteelle olikin sitten varsinainen tuskien taival. Energia loppui täysin ja reitti meni välillä pientä hieman kivikkoisempaa polkua, jossa vauhtia ei ollut huimaavasti ja jotkut pienet kärpäset kävi kuin hyeenat kimppuun tunkien suuhun ja nenään. Tällä pätkällä kaveri onneksi hävisi horisonttiin jatkaen omaa hyvää suoritustaan, kun minä rämmin tuskissani. Äijä jäi tsemppaamaan minua ja täytyy myöntää, että ilman häntä olisin hyvin todennäköisesti tullut autokyydillä maaliin. Reilun neljänkympin jälkeen Vatulan huoltopisteellä tankkasin kunnolla energiapatukkaa, banaania ja urheilujuomaa ja seuraavan etapin aikana olo kohenikin huomattavasti. Toki olin jo onnistunut polkemaan reiteni aika loppuun ja polveni kipeäksi.
Vatulasta noustiin taas johonkin harjulle ja nousun jälkeen oli hieno pätkä. Pienempää polkua kangasmaastossa harjumaisemissa. Seuraava huoltopiste oli jossain 53 kilometrin nurkilla ja sieltä reitti kääntyi takaisin kohti Vatulaa. Koko väli tultiin isompaa hiekkatietä ja lopuksi jopa asfalttia. Aika tylsä väli ja taas tuli energiavaje. Mikä siinä on ettei ymmärrä joka pisteellä tankata kunnolla?? Ei sillä pelkällä juomalla vaan näemmä pitkälle mennä. Pienetkin ylämäkinyppylät tuottivat tuskaa. 64 kilometrin paikkeilla oltiin taas Vatulassa ja eikun suklaapatukkaa, banaania ja juomaa kurkusta alas.
Matka jatkui edelleen hiekkateitä pitkin ja tässä vaiheessa olin oikeastaan ihan tyytyväinen ettei reitti mennyt pienemmällä polulla. Matkan taittaminen oli niin tuskaista, että pienemmällä polulla se olisi kestänyt ikuisuuden. Hyvin olimme ennen kuutta viimeisellä huoltopisteellä vaikka menomatkalla toimitsijat sitä hieman epäilivätkin.
Viimeinen kymppi matkattiin taas latupohjilla, metsäautoteillä ja poluilla. Viimeisille kilometreille järjestäjät olivat löytäneet vielä miellyttäviä nousuja, jotka itselläni meni fillarin tuuppaamiseksi. Veltot reidet ja pistävän kipeä polvi eivät enää suostuneet polkimien pyörittämiseen. Tuskaisen matkan olin jotenkin kummasti kuitenkin vääntäytynyt läpi ja maaliin tultiin äijän kanssa ajassa 6 tuntia 45 minuuttia. Eikä kumpikaan edes sarjojemme viimeisinä.
Matkan aikana ja sen jälkeen on mielessä käynyt monenmoisia ajatuksia. Ensinnäkin kun tälläisiin leikkeihin päättää ryhtyä niin treenaamisesta tuskin olisi haittaa. Mukava pyöräily sillon tällön ja päälle pieni kesälomatissuttelu eivät isommin edesauta matkantekoa. Ainakin treenaamisella suorituksesta voisi tehdä mielekkäämmän. Polven kipeytyminen hieman jopa ihmetyttää. Kesäloman pyöräretkillä pohjosessa siinä oli pieniä tuntemuksia, mutta nyt se tuli jo aika alkumatkasta ihan kunnolla kipeäksi. Reisien väsähtäminen varmasti aiheutti osan tästä kipeytymisestä. Kunnollinen energian tankkaus tasaisesti koko matkan ajan ja joka huoltopisteellä teki mieli tai ei! Olen tehnyt tämän saman virheen kerran Ideapark-juoksussa ja kerran Pirkan Hiihdossa ja aina tulos on ollu samanlainen. Jokohan kolmannesta menisi tähänkin kaaliin? Kalusto toimi muuten hyvin, mutta fillarini satulaa jouduin nostaan kymmenkunta kertaa matkan aikana, kun se vähitellen valui alemmaksi. Alkuaikoina minulla oli pyörän kanssa juuri tämä ongelma, mutta nyt se on pitkän aikaa pysynyt hyvin paikallaan. Olisiko tämä johtunut siitä, että kisaa edeltävällä lenkillä testasin maasturiini toisen pyöräni satulaa. Tämä toinen satula on jotenkin "jousitettu" ja ilmeisesti jossain välissä on öljyä, koska nyt maasturini satulan putki oli ihan öljyssä. Öljy varmaan liukasti putken niin ettei pikakiinnitys pitänyt sitä paikallaan. Korvien väliin pitää tätä lajia varten saada lisää rohkeutta. Ehkä se sieltä ajamalla tulee, onhan sitä hiihtoonkin tullut huomattavasti.
Järjestelyjen ja maastojen puolesta tapahtuma on todella mukava ja toimiva. Tänä kesänä on ollut niin kosteaa, että ilmaisia kilometrejä ei maastossa ollut tarjolla, kun fillarit ei liikoja rullannut ja hiekkadyynejä oli aika paljon. Jos jotain parannettavaa tapahtumaan pitäisi keksiä niin huoltopisteiden tarjontaa voisi monipuolistaa. Kun ne banaanit ei maistunut niin tarjonta jäi aika vähäiseksi. Pullaa olisi ollut, mikä sekin oli mielestäni erikoinen vaihtoehto. Voin suositella kaikille maastossa pyöräilystä kiinnostuneille! Ilman maastopyörääkin pärjää, muutamat näytti lähtevän matkaan retkipyörillä. Ja erikoisin kulkuneuvo minkä itse näin oli maasto-tandem!
Kuvassa ei ole Jämin maastot vaan minä matkalla alas Ylläksen huipulta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)