Aurinkoo ja nokee

Ihana kevätaurinko. Pöly + tumma parketti ja kalusteet + aurinko = ahdistus.

Lauantaiaamuna aloitin taistelun kaikkea sitä pölyä vastaan, jonka tuo aurinko niin somasti esitteli. Äijä lähti töihin pakoon, mikä oli tällä kertaa varmaan ihan fiksua, koska prkleet lenteli välillä rankasti. Kyytiä sai kaikki sohvatyynyistä sängyn petauspatjaan ja seiniin asti. Enpä ole ennen törmännyt ilmiöön, että pöly jää kiinni seinään, nice. Yks ehdoton suosikkini oli se, kun olin imuroinut jo ala- ja keskikerroksen sekä raput yläkertaan. Yläkerrassa rappujen yläpäässä totesin, että imurin pölypussi on tupaten täynnä *ilmankos alkoi tuo imuteho oleen aika heikko*. Ei muuta kun vaihtaan pussia. No, sen täpötäyden pussin kahva, joka toimii samalla pussin sulkijana, ei sitten ollutkaan kestävää mallia ja irtosi. Pussi rojahti siitä sitten ylimmälle rapulle ja pyörähteli kauniisti kerien raput alas. Pussi kyllä pysyi ehjänä, mutta kun se sulkija oli kädessäni. Uudestaan alakertaan imuroimaan.

Toinen erityinen ihastuksen kohteeni on noki. Meillä on alakerrassa (yläkerran rappusten alla) takka. Nuohoojan piti viime lokakuussa tulla aukoon röörit, mutta oltiin just sillon reissussa, niin se sit jäi ja jäi ja jäi (seKIN). No, nyt ne piiput alkaa oleen niin tukossa, et takka vähän pölläyttelee nokee välillä, kun aukasee luukun. *Kirjottaa sähköpostin äijälle, et soittaa sille nokikolarille* Sehän on sit vallan mukavaa, kun se noki leviää IHAN JOKA paikkaan. Yläkertaan asti, kun se takka on tosiaan siinä rappusaukon vieressä. Kun toi pöly näkyy niissä meidän pähkinänvärisissä materiaaleissa, niin noki näkyy sit niissä lopuissa valkosissa ja tammisissa materiaaleissa. Ihanaa.

Vannottuani - taas kerran - että ikinä en enää yksin siivoo tota luolaa, kävin ostamassa kimpun tulppaaneja ja pussin nameja. Otin lasin punkkua ja nautin. Voitinpas.

Piiskaa

Joskus se pinna vaan kiristyy tarpeeks. Olen täällä päivähoidossani jo yli vuoden verran seurannut, kun mikään homma ei etene. Eilen aamulla lasin reunat ei enää riittäny ja ylin johto sai selonteon missä mennään. Nyt hymyni on korviin asti, kun esimies kirmaa ympäri taloa ja laittaa asioita tapahtuun. Joskus se ruoskinta vaan on tarpeen. Hih.
Siivoojakin on saanut osansa täällä muhineesta angstista ja kyllä nyt pöydätkin kiiltää. Voisko paremmin enää viikonloppu alkaa, kun esimiehen ilmoituksella, että "johtoryhmästä on tullut viestiä, että sinut pitää saada pian etenemään hommissa"? :->

Vapaa(?)ehtoisuus

Sain tuossa parin päivän mittaisen energiapuuskan liittyen rakkaaseen harrastukseeni eli partioon. Tai kai kyseessä on kuitenkin elämäntapa mielummin kuin harrastus. Siinä samalla tulin pohtineeksi, kuinka vaikeata tälläisen vapaaehtoisuuteen perustuvan toiminnan pyörittäminen voi välillä olla. Ja kuinka hienoa parhaimmillaan. Kaikilla tulee takuulla välillä aikoja, että joku asia ei vain kiinnosta. Silloin pitää toimintaan saada aktiivisemmin osallistumaan ne, joilla energiaa ja mielenkiintoa on sillä hetkellä. Samalla kuitenkin nämä jäähdyttelijät olisi tärkeätä pitää narun päässä, jotta heidän olisi helppo palata takaisin aktiivisempaan toimintaan kun siltä taas tuntuu.

Itse olen tällä hetkellä yrittänyt siirtyä tuonne jäähdyttelijöiden osastolle, mutta ei se niin vain tunnu onnistuvan. Koko ajan joku roikkuu aktiivisesti siellä narun toisessa päässä. Hyvä niin. Sillä nyt olin lyhyen hiljaisemman tauon jälkeen taas intoa puhkuen suunnittelemassa tulevia kisoja ja wapputempausta. Sekä rahastonhoitajan pestiäni, joka sekin on jotenkin omituisesti minulle päässyt livahtamaan. Mutta sen olen päättänyt, että hetkeen en anna partiolle kuin sen pikkusormen. Koko käden vuoro tulee taas joskus.

Urheiluhulluus

Yksi suurimmista ajanvietteistäni on nykyään urheilu. Taustana kerrottakoon sen verran, että jotenkin kummasti tuossa vierähti vuosikausia ilman oikeastaan minkäänlaista säännöllistä liikuntaa.

Syksyllä 2006 työnantajani järjesti vapaaehtoiset kuntotestit, joihin joku työkaverini jotenkin omistuisesti sai minutkin houkuteltua. Ja siellä se karu totuus *jonka kyllä tiesin, mutta en tiedostanut* lyötiin puhtaalla valkoisella paperilla nenän eteen ja niin monessa eri muodossa, ettei sitä voinut olla ymmärtämättä. Olin totaalisessa rapakunnossa. Käytännössä kuntoa ei ollut. Meitä kunnottomia oli ilmeisesti aika paljon, koska testien jälkeen alkoi työnantajan järjestämä puolen vuoden kuntokurssi. Kurssiin kuului luentoja, käytännön testejä ja tutustumisia, jokaiselle oman kunto-ohjelman laadinta sekä lopputestit seuraavana syksynä. Itse asetin muiden mukana erilaisia tavoitteita kurssin ajalle, joista varmaan yksikään ei toteutunut. Mutta mikä parasta; kipinä kuntoiluun ja urheiluun syttyi.

Nyt katson olevani addiktoitunut urheilija. Maanantaina lenkki tai vesijuoksu, tiistaina Pilates, keskiviikkona pumppausta kuntosalilla, torstaina sulkapalloo, perjantaina lenkki, lauantaina lenkki ja sunnuntaina lentopallo. No, onneksi tosiasia on se, että kaikki eivät toteudu joka viikko niin lepoakin tulee. Eli paikkaa Niemessä ei kannata vielä järjestää, ymmärrän sentäs vielä terveen urheilun rajatkin. Mutta neljä kertaa viikossa on pakko päästä johonkin. Erityisesti tuo lentopallo. Kouluaikana en voinut sietää kyseistä lajia. Käsiin sattu ja pallo oli yleensä pitkin seiniä. Nyt se on intohimo. Älkää siis ihanat sukulaiset järjestäkö niitä kahvitteluja aina sunnuntaisin kello 16. Sitä peliä ei vaan voi jättää väliin. En siis pelaa missään seurassa vaan meillä on iso kaveriporukka, jolla olemme saaneet vuoron Pirkkalan koululta. Höntsäilemme siellä porukalla. Hämmästyttävää on se, että peli muistuttaa aina joskus jopa lentopalloa.

Kuntokurssin lopputesteissä muutos ei ollut järisyttävä, mutta parempaan suuntaan oltiin jo menossa. Ja kehitys tuntuu jatkuvan. Vuosi sitten lenkkeilyni oli dementiahiihtoa ja hölkätä en jaksanut kilometriäkään. Nyt menee seitsemän kilometrin hölkkälenkki mukavasti. Mahtavaa! Kehittyminen ja se tunne, kun istuu saunassa rääkättyään ensin kunnolla itseään, on se mikä aiheuttaa riippuvuutta. Suosittelen lämpimästi. *Pohtii lähtisikö tuonne lumipyryyn lenkille?*

Puuha-Pete

Nyt on takana todellinen koitos. Ja tulos on ollut hyvin yllättävä eikä vähiten itselleni. Aloitetaan tarina ihan juurilta lähtien.

Eli tämä luolamme tänne Pirkkalaan valmistui asumiskuntoon n.1,5 vuotta sitten. Asumiskunto tarkoitti siis hyvinkin valmista pakettia verrattuna moneen muuhun tapaamaani "asumiskunnossa" olevaan taloon. Listoja puuttui vain yksi ja muutenkin puutteet olivat elämää häiritsemättömiä. Tai ainakin niiden kanssa on hyvin oppinut elämään. Eli 1,5 vuoteen emme ole yhtään naulaa naulannut emmekä ruuvia ruuvanneet. Syynä ei ole siis ollut kiireet vaan yksinkertaisesti huvittamattomuus ja kiinnostuksen puute.
Kaikki lomat ollaan vietetty jossain reissun päällä. Tämä nyt jo lopuillaan oleva pääsiäinen oli pitkään aikaan ensimmäinen useamman päivän vapaa, jolle ei ollut etukäteen tehty minkäänlaisia suunnitelmia. Pieni ahdistus tekemättömyydestä nousi esiin jo tuossa edeltävällä viikolla, niinpä varauduttiin suurella määrällä kirjoja ja punkkua sekä itse suunnittelin blogin päivittelyä ja ristikkolehtien täyttöä. *Aah, täydellinen tekemättömyys?!*

Mutta, mutta, mutta... Toinen pääsiäispäivä on pitkällä menossa, kirjat lukematta, ristikot täyttämättä, blogi päivittämättä ja punkun kulutuskin ollut lähinnä säälittävää. Sen sijaan meillä on molempien vessojen ja keittiön laatikoiden ja kaappien vetimet kiinnitetty, *Kuinka keittiössä voi olla 29 kaappia ja laatikkoa eikä niitä ole edes liikaa??*, keittiön työtasot hiottu ja öljytty, Oskarin oksa kiinnitetty kodinhoitohuoneeseen. Kuntoa kohotettu lenkkeilemällä ja lentopalloilemalla. Maaseutumatkailtu kotikunnassa. Aktiivisesti ylläpidetty sosiaalisia suhteita ystäviin ja jonkun verran myös sukulaisiin. Mieleen varmaan tulee, että mitäs ihmeellistä tuossa on. Kun aikoihin ei ole mitään tällaista saanut aikaiseksi niin se on hyvinkin hämmentävää. Erikoisinta siinä on vielä se, että tekeminen ja touhuaminen oli jopa mukavaa.

Itse pidän itseäni meidän kommuunissa aikaansaavampana osapuolena. Niinpä olen tehnyt tässä samalla tieteellistä tutkimusta siitä, miten -hmmm- vähemmän aktiivisen osapuolen saa tekemään asioita. Se on jo vuosia sitten todettu että nalkuttamalla ja komentelemalla ei varmasti tapahdu mitään ja ystävällisesti pyytäminen on yhtä turhaa. Niinpä olen ottanut käyttöön taktiikan "taidanpa tehdä itse, neuvotko hieman" ja johan toimii! Ei muuta kuin ensiksi kaivetaan nuo keittiön kaappien vetimet esiin. Sitten mittaillaan ja tehdään sabluunat, joiden avulla kiinnitys oikealle -ja erityisesti samalle- kohdalle helpottuu. Sitten kaivetaan porakone ja esitetään se ratkaiseva kysymys. Mitenkäs mun kannattais nää nyt porata? Eikä mene kuin hetki, niin johan on äijä porakoneessa kiinni ja vetimet kiinnittyy kuin liukuhihnalla. Vessojen vetimistä se kiinnostuikin sitten jo ihan itse ;-) Lopusta ei saa unohtaa sitä oleellisinta, eli kehuja. Kylläpä ne on hienosti ja suoraan kiinnitetty. Ja kävipä se nopeesti ja näppärästi. Ja niin edelleen. Toimii! Liikaa ei kuitenkaan saa tehtäviä yhdelle päivälle tai viikonlopulle laittaa, muuten se kiinnostus lopahtaa. Ja jos tässä nyt on 1,5 vuotta pärjätty ilman jotain kikkulaa, niin miksi ei pari viikkoa lisää menisi? Eli turha niistä on itekään hernettä nenään vetää. Edellinen missio oli pari viikkoa sitten vaatehuoneen hyllyjen ja tankojen kiinnitys (olemme siis todellakin eläneet koko ajan ilman mitään vaatekaappeja) ja seuraava olisi tiskikoneen kiinnitys oikein, ettei se täynnä ollessaan kaatuisi syliin. Ehkä sitten parin viikon päästä on sen vuoro.

Yllätysmuna

Italialaiset on, hmmmm, edistyksellisiä yllätyksen kehittelijöitä. Eilen tuli vastaan suklaamuna, mikä lie monster oli nimeltään. Suklaa näytti oikein herkulliselta, valkosta - ja maitosuklaata, nam! Entä se yllätys? Vihreen kuoren sisältä löyty kahdesta osasta - jalat ja keskivartalo - koottava äijä. Pää puuttu. Hukassa? Unohtunut tehtaalla paketista? Ei suinkaan, ohjeiden tutkiskelun jälkeen selkis, että pääksi laitetaan se vihreä muovikotelo. Ja siihen liimataan tarroista silmät, suu jne. No huh huh. Suhteutettuna Monsteri näytti siltä et mustekynä olis vartalo ja kahvikuppi pää. Oli siinä kummityttö, 3 v., hämmästyny. Toisella kädellä lappas suklaata suuhun, toisessa kädessä oli tää Monsteri. Ilme kerto kaiken: "MIKÄ tää on?" Sanaakaan ei saanu suustaan. Ja mistä kulmasta vaan yritti katsoo niin aina hämmästyneemmäks ilme muuttu.
Heräsi mieleeni kysymys: Onko tämä muovikotelon hyödyntämisinnovaatio ympäristöystävällisyyttä, tuotekehitystä vai yksinkertaisesti lasten (ja munanhimoisten aikuisten) täydellistä aliarviointia?

Juuret

Siitä se ajatus sitten lähti. Työpäivän jälkeen kotisohvalla pohdittiin: "Mitä ihmiset nyt tekee?" Päivän pakollinen ansio sponsoreille oli hankittuna ja tiedossa ei ollut rakentamista, ei lopputöitä, ei raportteja tai harkkoja. Mihin ihmeeseen sitä sitten aikansa pitäis käyttää?
No, nyt sitten yritän muodostaa tajunnan virtaa siitä mihin se aika oikein saadaan hukkuun.

Tervetuloa seuraan!