Liikkumisen ilo?

Nyt on ollut niin sanotusti pitkässä varressa. Nimittäin tuo liikkuminen. Kuvittelin jo muodostaneeni itselleni immuniteetin liikkumaan lähtemisen vaikeutta vastaan, mutta eipä näemmä niin ollutkaan. Olen huolestunut, kun liikkumaan lähtemisestä on tullut taas jotenkin vaikeata ja kaikenmaailman tekosyitä löytyy. En tykkää.

Oikeastaan alamäki alkoi Ideapark-juoksusta. Tiedä sitten johtuiko siitä, että juoksu ei mennyt ihan niin nappiin kuin olin toivonut vai olisiko syynä ollut yllättävän pitkään kestänyt palautuminen. Useampi viikko hurahti tuon juoksun jälkeen ennen kuin juokseminen sujui taas kevyesti. Ehkä valloilleen on päässyt myös pieni pettymys siitä, etten koe olevani niin hyvässä kunnossa kuin kuvittelin olevani. Juoksun jälkeen kuvioihin tuli myös tuo pihan rakentelu, joka vie ammottavan osan ajasta ja energiasta. Siinä siis oiva tekosyy. Kesäisin ainakin suunnistus on maistunut, mutta nyt sekin tökkii. Olisi kiva huomata jotain edistymistä siinäkin lajissa.

Tarvitsen siis jostain uutta motivaatiota ja intoa. Kesällä lajini ovat aika yksinäistä puurtamista, ehkä joku lenkkiseura piristäisi. Enpä tosin oikein tiedä mistä sellaisen bongaisin. Olisikohan jostain uudenlaisista harjoituksista apua? Mitä ne sitten olisi? Varsinaista harjoitusohjelmaa on nyt pihatöiden rinnalla vaikea toteuttaa, mutta jotain yksittäisiä piristäviä harjoituksia. Josko niistä löytyisi taas intoa?

Tällä menolla osallistumisesta Pirkan Hölkkään on turha haaveilla. Mistä intoa?

Kohta mieli synkkenee kuin tämä heinäkuinen ukkospilvi.

Vallankaappaus

Kotikunnassa kuohuu. Vuosi sitten lähdimme naapurin peesissä mukaan pormestaripeliin. En muista onko silloin kukaan suoraan niin sanonut, mutta hyvin selkesäti annettiin kuntalaisten ymmärtää, että kunnallisvaaleissa eniten ääniä saanut ehdokas valitaan pormestariksi. Vaaleissa Kokoomus ja Antero Saksala veivät selkeän voiton. Viisi muuta puoluetta muodostivat Ryhmän 27, jolla on valtuustossa enemmistö. Valtuusto teki lopullisen päätöksen pormestarista ja enemmistön äänillä Saksalasta tuli pormestari. 

Nyt valtuuston pitkäaikaiset jäsenet - joista jokaiselle pidempään Pirkkalassa asuneelle on muodostunut takuulla oma mielipiteensä (pikkukunta kun ollaan) - vaativat pormestarin eroamista ja nyt erottamista. Tämän eripuraisuuden syihin ja seurauksiin on vaikea sivullisena ottaa kantaa. Käsityksiä on yhtä paljon kuin osallisiakin ja itse olen vain tiedotusvälineiden antamien mielikuvien armoilla. Tällaisessa tilanteessa ongelmien selvittäminen on tietenkin tärkeätä. Erottaminen lienee kuitenkin aika äärimmäinen keino. 

Mikä itseäni tässä sitten eniten ketuttaa? Kuntalaiset ovat äänestäneet edustajikseen selkeänä enemmistönä Kokoomus-puolueen jäsenet. Ensin tämä enemmistö blokataan perustamalla Ryhmä 27. Eipä se yksinään ole iso asia, kun ryhmä kuitenkin koostuu eri puolueiden edustajista ja näin ollen luultavasti useista näkökulmista. Lisäksi kansalaisten ääntä kunnioitetaan valitsemalla ääniharava ja johtavan puolueen edustaja kunnan johtohahmoksi. Nyt kansan mielipide unohdetaan täysin, kun pornestaria ryhdytään erottamaan. Henkilöä tietenkin voidaan vaihtaa, mikäli yhteistyötä ei yrityksistä huolimatta saada toimimaan, mutta siinä tapauksessa mielestäni uuden pormestarin pitäisi löytyä saman puolueen edustajista kuin nykyinenkin pormestari. Tämän tosin erottamista vaatineen ryhmän keulahahmotkin ovat myöntäneet, että se ei ole tarkoitus, vaan uusi pormestari tulisi todennäköisesti jostain muusta puolueesta. 

Miten voi olla mahdollista, että loppujen lopuksi kunnan edustajissa ei ole missään muodossa enemmistönä niitä ihmisiä, ketä kuntalaiset ovat sinne äänestäneet? Mitä järkeä on enää äänestämisessä? Yleisesti ihmetellään, kun äänestysprosentit jäävät alhaisiksi. Onko siinä tämän episodin jälkeen enää mitään ihmeteltävää, mikäli äänestystulosta kunnioitetaan näin vähän? Haiskahtaa jo neuvostolaistyyppiseltä vallankaappaukselta. 

Olen valmis barrikadeille! ;-)

Sitten kun

Sitten kun lomautus alkaa; pesen ikkunat, rakennan autotallia, tyhjennän yhden makuuhuoneen kaikesta romusta, rakennan ja kuopsutan pihaa, maalaan, siivoan, urheilen, suunnittelen, väännän ja käännän. Lista on pitkä, melkeinpä loputon. Paljon hommia on siirretty siihen Sitten Kun.

Sitä Sitten Kun päivää ei nyt vaan näillä näkymin tulekaan. Toiseksi viimeisenä työpäivänä lomautuslaput laitettiin silppuriin. Työt jatkuukin toistaiseksi. Kunnes käynnistetään uudet yt:t ja arvotaan seuraavat voittajat. Eiköhän näillä nyt lomien yli päästä.

Hyvä näin. Alkoi jo pelinappuloiden puute tuntua kylmänhikenä paidan selässä. Kassojen toiminta on ala-arvoista. Tukia olisi saanut odotella noin 4 kuukautta. Mitähän ihmisten on ajateltu syövän sinä aikana?! Tai millä maksavan vuokransa?! Saati sitten kertovan lapsille, että meillä syödään sitten takautuvasti?! Just. Itsellä tilanne ei ihan noin pahalta näyttänyt, mutta voin vain kuvitella. Oman kukkaron puolesta alkoi ahdistamaan kun Kelalta tuli päätös, että opintotukia on nosteltu liikaa ja 1500 euroa pitäisi palauttaa heinäkuussa.

Tämä töiden jatkuminen siis kelpaa. Vaikka olishan pitkä lomakin kiva ollut, mutta rajansa kaikella. Nuo kaikki hommat taitaa tosin taas jäädä tekemättä tai ainakin siirtyä ja tulla tehdyksi joskus ja vähitellen.

Tämä taas vakuutti minut. Asioita - tylsiä ja mukavia - ei kannata tehdä Sitten Kun. Vaan nyt! Sitten Kun -päivää kun ei välttämättä koskaan tule.

Tekosyyt ja tavoite

Tartuin Hannan jättämään kommenttiin tekosyistä, jotka varastavat ajan ja mielenkiinnon urheilulta. Takerrun tähän asiaan nyt, koska tuli mieleeni juuri eilinen tekosyiden kanssa taisteluni.

Enpä muista mitä olen alkujaan kertoillut omasta urheilun aloittamisestani, mutta tässä nyt jotain. Nuorempana lajivalikoimiini kuuluivat lähinnä tennis ja laskettelu. Satunnaisina yrityksinä myös sähly ja pesäpallo. Viikottainen tennisharrastus loppui siinä vaiheessa (jossain 15 ja 17 vuoden välillä vissiin), kun tenniskoulusta olisi ollut aika siirtyä valmennusryhmiin ja sinne en kokenut olevani riittävän hyvä. Laskettelu jatkui pidempään, mutta on vähitellen hiipunut. Säännöllinen kuntoilu loppui kohdaltani totaalisesti siinä vaiheessa, kun lukion kaikki liikuntakurssit oli suoritettu. Erinäisiä joukkuelajeja olisin halunnut harrastaa, mutta sellaisen sopivan höntsäilyporukan löytäminen siinä vaiheessa ei onnistunut. Silloin minusta tuli todellinen sohvaperuna. En tehnyt yhtään mitään urheilusuorituksiin verrattavaa. Ja niitä tekosyitähän oli vaikka kuinka ja paljon.

Mitä enemmän tämä urheiluinnostus on saanut pontta sitä vähemmän on ollut tarvetta tekosyille. Alkuunsa niitä kyllä löytyi. Lenkille lähtökin oli lähes joka kerta todellista taistelua itseni kanssa. Nykyään se on aika harvinaista, että tarvii potkia itsensä liikkeelle. Yleisemmin sitä jalat suorastaan tutisee halusta tehdä jotain (tätä ei usko ennenkuin itse kokee). Eilen oli pitkästä aikaa taas mielessä paljon "hyviä" syitä jättää hiihtolenkki väliin (toiset parempia ja toiset huonompia):

• Koko päivän vaivannut vatsakramppi (joka oli silloin jo helpottanut)
  
• Keli (päivällä plussaa, yöllä pakkasta eli ladut on jäisiä - tää oli siis tosi huono)
  
• Kevyt treeniviikko (joo-o, menossa on kevyempi treeniviikko, mutta olin jo kaksi päivää pitänyt täyttä lepoa)
• Huomenna pitäisi paistaa aurinko (no huomenna sitten uudestaan!)
• Hiihtovaatteet pitäisi olla puhtaina viikonlopun Vuokatin reissua varten (pikapesulla ja kuivausrummulla siihen onkin hyvä varata vähintään kaksi päivää)
• Sukset pitäisi voidella Vuokatin reissua varten (Sitähän ei voi tehdä lenkin jälkeen, tai huomenna, tai siellä Vuokatissa suksien hoitohuoneessa)

Tässä on nyt vain osa niistä syistä. Suluissa on niitä millä niitä kumosin. Lopulta voitin itseni ja lähdin lenkille. Eikä taas jälkeenpäin harmittanut.

Omalla kohdallani olen huomannut sen, että silloin kun ei yhtään huvittaisi tai ettei jaksa, niin totean itselleni, että nyt lähdet koittaan ja meet sen mitä huvittaa. Eli jos juoksu ei suju niin sitten kävelet. Tai juokset tai hiihdät vaan sen verran kun huvittaa, vaikka se olis sit puoli kilometriä. Tai mikäli ylämäet ei kiinnosta niin valitse tasainen reitti. Eli mene fiiliksen mukaan. Ei siellä oo pakko pyöriä, jos ei suju, mutta ei voi tietää jos ei yritä! Niinhän se lenkki sit yleensä kuitenkin onkin kivaa. Ehkä tää ajatusmalli on auttanut siihen, etten enää niin usein joudu käymään noita motivaatiokeskusteluja itsekseni.

Tiedän toki, että aina ei Oikeasti ole sitä aikaa ja varsinkin ihmisillä, joilla on jälkikasvua, sitä aikaa ei ole senkään vertaa. MUTTA. Olen vahvasti myös sitä mieltä, että monella se on omasta halusta kiinni ja siitä mitä pitää tärkeänä. Itselläni urheilu on vienyt aikaa lähinnä television katselulta. Enkä kyllä sieltä televisiosta mitään kaipaa. Tällä hetkellä menee yksi sarja, jota seuraan, lisäksi katson lähinnä urheilua. Ja mitään sellaista ei sieltä tule, mitä en voisi jättää väliin tai nauhottaa.

Jokainen tyylillään, minä tällä! Omasta kokemuksesta toivon lämpimästi, että kaikki löytävät edes välillä motivaation ja halun urheiluun. On se vaan niin kivaa! Harrastakaa niitä lajeja mistä nautitte, mutta kokeilkaa avoimin mielin myös jotain uutta tai unohtunutta.

Jonoon järjesty!

Kävin eilen ystäväni kanssa naapurikaupungin uimahallissa vesijuoksemassa. Valitsimme kyseisen hallin sillä perusteella, että siellä on yleensä hieman rauhallisempaa kuin tuon ison naapurikaupungin isoissa uimahalleissa. Pientä karttamista yhtä hallia kohtaan aiheuttaa myös sukeltajatuttavien kertomukset altaan pohjan kasvillisuudesta sekä siitä yhdestä viikosta toiseen paikallaan pysyvästä terveyssiteestä. Yök. Kyllä tietämätön on vaan onnellinen.

Yritin olla ajattelematta näitä, kun laskeuduimme altaaseen ja aloitimme polkemisen. Altaan reunaan oli kiinnitetty sopivasti silmänkorkeudelle kyltti, jossa kehotettiin juoksemaan ja uimaan jonossa. Reilun kierroksen verran pohdimme tätä kehotusta. Hallissa oli aika rauhallista ja vieressä oli lähes tyhjä rata uimareita varten. Päätimme siis uhmata kieltoa ja juosta rinnakkain. Eipä ehditty olla pahiksia kuin 1,5 kierroksen ajan, kunnes uimavalvoja tuli ilmoittamaan, että voisitte juosta jonossa.

Niille tiedoksi, jotka eivät vesijuoksua ole koskaan koittaneet, se on yksi maailmankaikkeuden tylsimmistä urheilulajeista ilman juoruseuraa. Etanakin etenee nopeammin ja kello jauhaa paikallaan. Siinä sitä yrittää kuluttaa tunnin treenin omien ajatusten kanssa tuijottaen edessä sätkivän selkänäppyjä. Ei tuu mitään.

Ymmärrän toki tuon ajatuksen, että hitaampien ohittelu on helpompaa, kun edessä ei ole rivissä laumaa kälättäviä akkoja. Mutta. Eikö tässäkin voisi olla joku joustovara käyttäjämäärään nähden? Nykyään tuo vesijuoksu on niin suosittua, että eikö yksi rata voisi olla varattu juoksijoille ja se toinen uimareille? Jotenkin on outoa, että samassa karsinassa juostaan ja uidaan jonossa ja vieressä on uimareille tarkoitettu karsina tyhjänä. Ainoastaan sen vuoksi, että radan päässä lukee nopeat uimarit. Kai sinne joku hitaampikin voi mennä, jos siellä ei nopeita ole? Hmmm... vai olisiko kaiken takana kuitenkin se perisuomalaisuus; se vaan ärsyttää niin paljon, jos muut ihmiset kertoilee yleisellä paikalla toisilleen omia asioitaan. Siinähän saattaa sivussa vaikka kuulla jotain. Tai niillähän voi olla jopa hauskaa ja erehtyvät nauramaan julkisesti. Eihän sellaista mekkalaa kukaan kestä. Parempi siis mennä jonossa. Hiljaa, suut supussa, talouden taantumaa ja työpaikan ilkeätä pomoa muistellen.

Tunti juostiin limittäin, toisella niska nurinperin ja välillä vetäjän paikkaa vaihdellen. Ja laitettiin tämä halli boikottiin.

Seuraavan vesijuoksutreenin paikanvalinta onkin hankalampi. Boikotin ja terveyssiteen jälkeen lähiseudulle jää (tietääkseni) kaksi vaihtoehtoa. Toinen on syvällä maan alla pommisuojassa. Tämän hallin hissiin olen aikoinani jäänyt jumiin ja rankasta ahtaan paikan kammosta kärsivänä muistot eivät ole kovin positiiviset. Tietenkään syy ei ole hallissa eikä edes sen hississä vaan vanhan mallisessa hississä yhdistettynä yli-innokkaasti sieltä poistuviin koululaisiin. Silti. Vaaka kallistunee siis tuohon yhteen jäljelle jääneeseen, jossa en ole ikinä edes käynyt. Tuleepa sekin testattua.

Sosiaalinen suomalainen

Hihi. Töissä oli siis se ruotsalainen käymässä. No, torstai-iltana mentiin porukalla syömään kunnon ravintolaan. Ihmettelin siinä syödessämme, että omituisiin paikkoihin sitä ihminen ajautuu ihan huomaamatta. Olin siis illallisella kolmen sellaisen henkilön kanssa, joista kaksi on samoissa tiloissa töissä päivät, mutta emme normaalisti ole juurikaan tekemisissä toistemme kanssa. Siellä sujuvasti juttelimme englanniksi niitä näitä ja olimme sosiaalisia.

Lopuksi suuntasin kaupungin bussilla kotiin. Istuskellessani bussissa odottamassa starttia, viereeni istahti nuori mies, kenen kanssa olen viettänyt vuoden samalla luokalla ammattikorkeakoulussa. Sujuvasti käänsin pääni ja keskityin ulos katselemiseen siinä vaiheessa, kun tunnistin hänet. Eipä hänkään minuun ottanut mitään kontaktia, tiedä sitten tunnistikokaan. Naureskelin itsekseni matkan aikana, että olen tuntitolkulla seurustellut vieraalla kielellä lähes outojen ihmisten kanssa ja nyt välttelen puolitutun suomalaisen tapaamista. Mutta. Tosiasia on, että meillä ei olisi ollut yhtään mitään keskustelun aihetta. Pakolliset "mitä kuuluu, mitä teet, missä asut..." olisi tietysti voinut vaihtaa, mutta miksi? Minua ei oikeasti tippaakaan kiinnostanut mitä sille ihmiselle kuuluu. Edes opiskellessamme en ollut täysin samalla ajatustasolla hänen kanssaan.

Tai sitten minulla vain oli päivän sosiaalisuus jo täynnä. No, eipä näyttänyt häntäkään kiinnostavan minun elämäni tai sitten ei edes tunnistanut minua. Tunsin sillä hetkellä kuuluvani niihin perinteisiin suomalaisiin, jotka eivät puhu eikä pukahda vieraille. Eikä edes tutuille. Ehkä sitten ensi kerralla taas.

Punkkulasin reunalta

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut omaa ja muiden ihmisten sosiaalisuutta ja ajattelin näin perjantai-illan punkkulasin kanssa pohtia sitä tännekin. Kaikki tämä pohdinta sai aikanaan alkunsa ihmisistä, jotka kysyvät asioita, mutta eivät kuuntele vastauksia.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena persoonana. Nuorempana olin hyvinkin ujo ja hiljainen. Töissä tuli jonain päivänä puhetta kommunikoinnista ja totesin, että "en minäkään mikään kova ole höpöttään", niin joku työkavereista sanoi, että "ai et vai?" Eli nykyään en ole niinkään ujo ja hiljainen vaan eniten ihmettelen omia sosiaalisia puutteitani yhteydenpidossa läheisten sukulaisten ja kavereiden kanssa. Haluaisin pitää paljon yhteyttä esimerkiksi kaikkiin kummilapsiini (yhteensä meidän luolaelämään kuuluu siis viisi kummilasta) ja näiden sisaruksiin sekä touhuta kaikenlaista heidän kanssaan, mutta jotenkin en osaa. Samoin muutama hyvä kaveri on jäänyt liian paljon taka-alalle. En osaa ottaa ihmisiin yhteyttä ihan vain kyselläkseni kuulumisia vaan minulla pitää aina olla joku "syy". Kummilasten kanssa touhuamistani rajoittaa se, että en keksi mitä niiden kanssa tekisin. Vaikka ei kai sen tekemisen niin kummallista tarvisi olla. Jotenkin se yhteydenoton kynnys on noussut käsittämättömän suureksi. Monesti mieleeni tulee myös kutsua ihmisiä kylään meidän luolaan, mutta jotenkin tuntuu, että siihenkin tarvisi olla joku syy. Minkähän ihmeen tähden? Tai sitten epäilen, että mitäs jos meillä ei oo mitään juteltavaa? Miksei sitä voi vaan soittaa ja kysyä, että tuutteko käymään ja jos ei oo puhuttavaa niin ollaan sitten hiljaa? Jaa-a. Kunpa voisin jotenkin opetella tätä.

Asia mitä ihmettelen muissa ihmisissä on tuo alussa mainitsemani hyvinkin yleinen ilmiö, että kuunnellaan, mutta ei kuulla mitään. Ärsyttävintä se on silloin, jos kuuntelija on itse kysynyt jotain ja sitten ei edes vaivaudu kuuntelemaan vastausta. Tyyppiesimerkki tällaisesta ihmisestä on oma isäni. Monen monituiset kerrat olen lopettanut puhumisen kesken lauseen, kun olen huomannut, että ajatukset on jossain aivan muualla. Eikä hän ole edes huomannut mitään ihmeellistä. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Ennen pidin itseäni jotenkin huonona ihmisenä sen takia, että olin hiljainen. Nykyään olen kyllä aivan toista mieltä. Ei kai se voi olla huonoutta, että kuuntelee muita eikä ole suuna päänä kertomassa omia asioitaan?

Näiden kanssa jatkan painiskelua.