Analysointia

Sunnuntaina suihkitaan Pirkan Hiihto ja ilmottautuminen täydelle ysikympille on ollut sisässä jo hyvän aikaa. Valmistautuminen on siis vauhdissa. Viime vuoden Pirkka meni kokonaisuutena aikalailla sukkana putkeen, joten paineet tälle vuodelle on ollut kovat. Nyt jo olen vahvasti sitä mieltä, että yhtä nappisuoritusta ei taida olla tänä vuonna luvassa. Mikäs sitten on erilailla?

Talven aikana kertyneet hiihtokilometrit eivät oikein vakuuta. Viime vuonna ennen Pirkkaa kilometrejä oli takana kuutisen sataa, nyt niitä on vain runsas kolmesataa. Hiihtokausi alkoi kuukautta myöhemmin tänä talvena ja lisäksi säät ja muut tekemiset eivät jotenkin omituisesti ole oikein natsanneet kohdilleen. Joko pakkanen on paukkunut kahdenkympin nurkilla, lunta on tullut taivaalta vaakatasossa tai sitten kun olisi ollut hyvä sää niin kalenterissa on ollut jotain muuta täytettä. Sääolot ovat tietysti vain pukeutumiskysymyksiä sanotaan - ja itsekin sanon - mutta olen myös sitä mieltä, että itku kurkussa kiukuttelemalla, kun sukset ei luista, kerätyistä kilometreistä ei saa kuin pahan mielen. Mielummin olen näissä keleissä päätynyt kohottamaan kuntoa muilla tavoin. Onneksi olen tehnyt edes sen enkä vain maannut sohvalla.

Suksien luisto onkin sitten seuraava aihe. Lenkeillä satunnaisesti sukset on toiminut, mutta pääasiassa ne on tuntunu todella tukkoisilta. Välillä tunne on sitä luokkaa kuin joku oikein jarruttaisi pohjasta. Tämä on aiheuttanut mahdottoman paljon ylimääräistä vaivaa pääkopassa. Onko vika suksessa, voitelussa, hiihtäjän kunnossa, tekniikassa vai korvien välissä? Päätinkin viedä sukseni hiottavaksi ja voideltavaksi juuri ennen Pirkkaa ja tällä hetkellä ne ovat JSportin hoivissa Ylöjärvellä, mutta se onkin sitten oman tekstinsä arvoinen aihe.

Hiihtotekniikkaani olen kokolailla tyytyväinen. Teknisesti hiihto tuntuu hyvältä ja wassuakin, joka on ollut se haastavin osio, painelen menemään jo oikein mukavasti väsymättä ja tasapaino säilyy. Jyrkimpien ylämäkien nouseminen kuokalla on kokenut ehkä pienen notkahduksen ja on mielestäni joskus ollut sujuvampaa. Sitä lienee sekoittanut toisen puolen kuokan tiivis harjoittelu. Jyrkkien mäkien kuokkaaminen ei tällä reitillä mielestäni ole kovin ratkaisevassa roolissa, joten tekniikan puolesta olen hyvillä mielin lähdössä reissuun.

Lihaskunto on ehdottomasti paremmassa jamassa kuin viime vuonna. Vastineeksi kestävyyskunto on valahtanut toiseen suuntaan. Tai ainakin vahvasti niin epäilen. Viime kesä meni hyvin pienellä reenillä ja syksy täysin olemattomalta eli aika tyhjältä pöydältä olen taas lähtenyt kuntoa keräämään (tyhmätyhmätyhmätyhmä...). Aika monta pitkää lenkkiä olen ehtinyt hiihtämään, niin josko se vähän avittaisi sunnuntain suoritusta. Lihaskunnosta ja kestävyydestä valitsisin tulevaan hiihtosuoritukseen mielummin kestävyyden, mutta nyt vain suggestoin itseäni kasvaneen lihaskunnon positiivisiin vaikutuksiin.

Tankkaaminsen olen aloittanut ja toivon sen menevän yhtä hyvin kuin viime vuonna. Ainakin energia viime vuonna tuntui riittävän hyvin. Harmi kun ei tullut kirjoiteltua tarkemmin ylös miten silloin tankkasin.

Kokonaisuutena henkinen tila lähtöviivalle siirtymiseen ei ole yhtä vahva kuin viime vuonna. Yritän kuitenkin keskittyä positiivisiin puoliin ja erityisesti siihen, että luvassa on ennusteiden mukaan komea aurinkoinen pikku pakkasella höystetty talvipäivä. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää se hiihtäen!

 

Tekosyyt ja tavoite

Tartuin Hannan jättämään kommenttiin tekosyistä, jotka varastavat ajan ja mielenkiinnon urheilulta. Takerrun tähän asiaan nyt, koska tuli mieleeni juuri eilinen tekosyiden kanssa taisteluni.

Enpä muista mitä olen alkujaan kertoillut omasta urheilun aloittamisestani, mutta tässä nyt jotain. Nuorempana lajivalikoimiini kuuluivat lähinnä tennis ja laskettelu. Satunnaisina yrityksinä myös sähly ja pesäpallo. Viikottainen tennisharrastus loppui siinä vaiheessa (jossain 15 ja 17 vuoden välillä vissiin), kun tenniskoulusta olisi ollut aika siirtyä valmennusryhmiin ja sinne en kokenut olevani riittävän hyvä. Laskettelu jatkui pidempään, mutta on vähitellen hiipunut. Säännöllinen kuntoilu loppui kohdaltani totaalisesti siinä vaiheessa, kun lukion kaikki liikuntakurssit oli suoritettu. Erinäisiä joukkuelajeja olisin halunnut harrastaa, mutta sellaisen sopivan höntsäilyporukan löytäminen siinä vaiheessa ei onnistunut. Silloin minusta tuli todellinen sohvaperuna. En tehnyt yhtään mitään urheilusuorituksiin verrattavaa. Ja niitä tekosyitähän oli vaikka kuinka ja paljon.

Mitä enemmän tämä urheiluinnostus on saanut pontta sitä vähemmän on ollut tarvetta tekosyille. Alkuunsa niitä kyllä löytyi. Lenkille lähtökin oli lähes joka kerta todellista taistelua itseni kanssa. Nykyään se on aika harvinaista, että tarvii potkia itsensä liikkeelle. Yleisemmin sitä jalat suorastaan tutisee halusta tehdä jotain (tätä ei usko ennenkuin itse kokee). Eilen oli pitkästä aikaa taas mielessä paljon "hyviä" syitä jättää hiihtolenkki väliin (toiset parempia ja toiset huonompia):

• Koko päivän vaivannut vatsakramppi (joka oli silloin jo helpottanut)
  
• Keli (päivällä plussaa, yöllä pakkasta eli ladut on jäisiä - tää oli siis tosi huono)
  
• Kevyt treeniviikko (joo-o, menossa on kevyempi treeniviikko, mutta olin jo kaksi päivää pitänyt täyttä lepoa)
• Huomenna pitäisi paistaa aurinko (no huomenna sitten uudestaan!)
• Hiihtovaatteet pitäisi olla puhtaina viikonlopun Vuokatin reissua varten (pikapesulla ja kuivausrummulla siihen onkin hyvä varata vähintään kaksi päivää)
• Sukset pitäisi voidella Vuokatin reissua varten (Sitähän ei voi tehdä lenkin jälkeen, tai huomenna, tai siellä Vuokatissa suksien hoitohuoneessa)

Tässä on nyt vain osa niistä syistä. Suluissa on niitä millä niitä kumosin. Lopulta voitin itseni ja lähdin lenkille. Eikä taas jälkeenpäin harmittanut.

Omalla kohdallani olen huomannut sen, että silloin kun ei yhtään huvittaisi tai ettei jaksa, niin totean itselleni, että nyt lähdet koittaan ja meet sen mitä huvittaa. Eli jos juoksu ei suju niin sitten kävelet. Tai juokset tai hiihdät vaan sen verran kun huvittaa, vaikka se olis sit puoli kilometriä. Tai mikäli ylämäet ei kiinnosta niin valitse tasainen reitti. Eli mene fiiliksen mukaan. Ei siellä oo pakko pyöriä, jos ei suju, mutta ei voi tietää jos ei yritä! Niinhän se lenkki sit yleensä kuitenkin onkin kivaa. Ehkä tää ajatusmalli on auttanut siihen, etten enää niin usein joudu käymään noita motivaatiokeskusteluja itsekseni.

Tiedän toki, että aina ei Oikeasti ole sitä aikaa ja varsinkin ihmisillä, joilla on jälkikasvua, sitä aikaa ei ole senkään vertaa. MUTTA. Olen vahvasti myös sitä mieltä, että monella se on omasta halusta kiinni ja siitä mitä pitää tärkeänä. Itselläni urheilu on vienyt aikaa lähinnä television katselulta. Enkä kyllä sieltä televisiosta mitään kaipaa. Tällä hetkellä menee yksi sarja, jota seuraan, lisäksi katson lähinnä urheilua. Ja mitään sellaista ei sieltä tule, mitä en voisi jättää väliin tai nauhottaa.

Jokainen tyylillään, minä tällä! Omasta kokemuksesta toivon lämpimästi, että kaikki löytävät edes välillä motivaation ja halun urheiluun. On se vaan niin kivaa! Harrastakaa niitä lajeja mistä nautitte, mutta kokeilkaa avoimin mielin myös jotain uutta tai unohtunutta.

Lillan

Lämpimänä ja aurinkoisena sunnuntaipäivänä ahersimme harrastuksemme parissa, josta ei olekaan täällä blogissa ollut vielä mitään puhetta. Nimittäin veneily. Meillä on sellainen kommuunivene merkiltään Marieholm, Lillaniksi kutsuttu. Kommuuni on jaettu kuuteen osaan.

Lillanin hankinta oli jo aikanaan hyvin mielenkiintoinen operaatio. Se oli nimittäin jäissä tuossa Mustanlahden satamassa ja silloinen omistaja sai kaupungilta ilmoituksen, että mikäli sitä ei nosteta ylös, se lähtee kaatikselle. Tällä kyseisellä herralla ei ollu enää mitään intressejä venettä kohtaan, joten me saatiin se oikein sopivasti sillä ehdolla et nostetaan se sieltä jäistä. Sinä tammikuun lauantaina (muutama vuosi sitten) oli 30 astetta pakkasta, kun Lillania ruvettiin jäistä sahalla irrottaan. Eli varsin mukavaa puuhaa. Lopulta se saatiin ison jäälautan kera kuorma-auton kyytiin. No, kuljetuksen aikana ne jääkököt alko sit irtoileen aiheuttaen mielenkiintoisia tilanteita ja sattuipa vielä poliisitkin tuleen vastaan, niin järjestettiin kesken matkan "hakkaa ylimääräiset jäät pois" -harjoitus. Hämmästyttävää kyllä vene oli säilynyt ilman suurempia vaurioita jäissä makoilusta. Lopulta saimme laitettua siitä kohtuullisesti toimivan pelin ja nykyään se kelluu kesät Pyhäjärvessä.

Eilen oli siis Lillanin kevätkunnostuksen aika. Mä puunasin sisätilat ja pojat ulkopinnat. Syksyllä kun Lillan nostetaan ylös järvestä, niin kiinnostus sen laittamiseen on yleensä aika minimaalinen. Joten keväällä homeitiöt on mukavasti vallottanu kaikki paikat, joissa vähänkin on sopivaa kasvualustaa. Onneks nää homeitiöt ei oo kauheen sitkeitä kavereita, niin niiden poistaminen ei vaadi järjetöntä jynssäämistä. Ja tekstiilit sentäs on viitsitty nostaa sisälle talven ajaks. Vielä tarvii hoitaa Lillanin vahaus ja koneen koekäynnistys niin sitten se voidaan siirtää taas kesän laineille. Tässä kevään aikana olisi tarkoitus uusia myös katossa olevat kurkistusluukut. Tällä hetkellä kun ne ovat mallia "pitäkää täydessä vauhdissa kiinni ettei lennä järveen". Aurinkoisia laineita odotellessa tässä muutama kuva meidän "ruotsinlaivasta".

Urheiluhulluus

Yksi suurimmista ajanvietteistäni on nykyään urheilu. Taustana kerrottakoon sen verran, että jotenkin kummasti tuossa vierähti vuosikausia ilman oikeastaan minkäänlaista säännöllistä liikuntaa.

Syksyllä 2006 työnantajani järjesti vapaaehtoiset kuntotestit, joihin joku työkaverini jotenkin omistuisesti sai minutkin houkuteltua. Ja siellä se karu totuus *jonka kyllä tiesin, mutta en tiedostanut* lyötiin puhtaalla valkoisella paperilla nenän eteen ja niin monessa eri muodossa, ettei sitä voinut olla ymmärtämättä. Olin totaalisessa rapakunnossa. Käytännössä kuntoa ei ollut. Meitä kunnottomia oli ilmeisesti aika paljon, koska testien jälkeen alkoi työnantajan järjestämä puolen vuoden kuntokurssi. Kurssiin kuului luentoja, käytännön testejä ja tutustumisia, jokaiselle oman kunto-ohjelman laadinta sekä lopputestit seuraavana syksynä. Itse asetin muiden mukana erilaisia tavoitteita kurssin ajalle, joista varmaan yksikään ei toteutunut. Mutta mikä parasta; kipinä kuntoiluun ja urheiluun syttyi.

Nyt katson olevani addiktoitunut urheilija. Maanantaina lenkki tai vesijuoksu, tiistaina Pilates, keskiviikkona pumppausta kuntosalilla, torstaina sulkapalloo, perjantaina lenkki, lauantaina lenkki ja sunnuntaina lentopallo. No, onneksi tosiasia on se, että kaikki eivät toteudu joka viikko niin lepoakin tulee. Eli paikkaa Niemessä ei kannata vielä järjestää, ymmärrän sentäs vielä terveen urheilun rajatkin. Mutta neljä kertaa viikossa on pakko päästä johonkin. Erityisesti tuo lentopallo. Kouluaikana en voinut sietää kyseistä lajia. Käsiin sattu ja pallo oli yleensä pitkin seiniä. Nyt se on intohimo. Älkää siis ihanat sukulaiset järjestäkö niitä kahvitteluja aina sunnuntaisin kello 16. Sitä peliä ei vaan voi jättää väliin. En siis pelaa missään seurassa vaan meillä on iso kaveriporukka, jolla olemme saaneet vuoron Pirkkalan koululta. Höntsäilemme siellä porukalla. Hämmästyttävää on se, että peli muistuttaa aina joskus jopa lentopalloa.

Kuntokurssin lopputesteissä muutos ei ollut järisyttävä, mutta parempaan suuntaan oltiin jo menossa. Ja kehitys tuntuu jatkuvan. Vuosi sitten lenkkeilyni oli dementiahiihtoa ja hölkätä en jaksanut kilometriäkään. Nyt menee seitsemän kilometrin hölkkälenkki mukavasti. Mahtavaa! Kehittyminen ja se tunne, kun istuu saunassa rääkättyään ensin kunnolla itseään, on se mikä aiheuttaa riippuvuutta. Suosittelen lämpimästi. *Pohtii lähtisikö tuonne lumipyryyn lenkille?*

Puuha-Pete

Nyt on takana todellinen koitos. Ja tulos on ollut hyvin yllättävä eikä vähiten itselleni. Aloitetaan tarina ihan juurilta lähtien.

Eli tämä luolamme tänne Pirkkalaan valmistui asumiskuntoon n.1,5 vuotta sitten. Asumiskunto tarkoitti siis hyvinkin valmista pakettia verrattuna moneen muuhun tapaamaani "asumiskunnossa" olevaan taloon. Listoja puuttui vain yksi ja muutenkin puutteet olivat elämää häiritsemättömiä. Tai ainakin niiden kanssa on hyvin oppinut elämään. Eli 1,5 vuoteen emme ole yhtään naulaa naulannut emmekä ruuvia ruuvanneet. Syynä ei ole siis ollut kiireet vaan yksinkertaisesti huvittamattomuus ja kiinnostuksen puute.
Kaikki lomat ollaan vietetty jossain reissun päällä. Tämä nyt jo lopuillaan oleva pääsiäinen oli pitkään aikaan ensimmäinen useamman päivän vapaa, jolle ei ollut etukäteen tehty minkäänlaisia suunnitelmia. Pieni ahdistus tekemättömyydestä nousi esiin jo tuossa edeltävällä viikolla, niinpä varauduttiin suurella määrällä kirjoja ja punkkua sekä itse suunnittelin blogin päivittelyä ja ristikkolehtien täyttöä. *Aah, täydellinen tekemättömyys?!*

Mutta, mutta, mutta... Toinen pääsiäispäivä on pitkällä menossa, kirjat lukematta, ristikot täyttämättä, blogi päivittämättä ja punkun kulutuskin ollut lähinnä säälittävää. Sen sijaan meillä on molempien vessojen ja keittiön laatikoiden ja kaappien vetimet kiinnitetty, *Kuinka keittiössä voi olla 29 kaappia ja laatikkoa eikä niitä ole edes liikaa??*, keittiön työtasot hiottu ja öljytty, Oskarin oksa kiinnitetty kodinhoitohuoneeseen. Kuntoa kohotettu lenkkeilemällä ja lentopalloilemalla. Maaseutumatkailtu kotikunnassa. Aktiivisesti ylläpidetty sosiaalisia suhteita ystäviin ja jonkun verran myös sukulaisiin. Mieleen varmaan tulee, että mitäs ihmeellistä tuossa on. Kun aikoihin ei ole mitään tällaista saanut aikaiseksi niin se on hyvinkin hämmentävää. Erikoisinta siinä on vielä se, että tekeminen ja touhuaminen oli jopa mukavaa.

Itse pidän itseäni meidän kommuunissa aikaansaavampana osapuolena. Niinpä olen tehnyt tässä samalla tieteellistä tutkimusta siitä, miten -hmmm- vähemmän aktiivisen osapuolen saa tekemään asioita. Se on jo vuosia sitten todettu että nalkuttamalla ja komentelemalla ei varmasti tapahdu mitään ja ystävällisesti pyytäminen on yhtä turhaa. Niinpä olen ottanut käyttöön taktiikan "taidanpa tehdä itse, neuvotko hieman" ja johan toimii! Ei muuta kuin ensiksi kaivetaan nuo keittiön kaappien vetimet esiin. Sitten mittaillaan ja tehdään sabluunat, joiden avulla kiinnitys oikealle -ja erityisesti samalle- kohdalle helpottuu. Sitten kaivetaan porakone ja esitetään se ratkaiseva kysymys. Mitenkäs mun kannattais nää nyt porata? Eikä mene kuin hetki, niin johan on äijä porakoneessa kiinni ja vetimet kiinnittyy kuin liukuhihnalla. Vessojen vetimistä se kiinnostuikin sitten jo ihan itse ;-) Lopusta ei saa unohtaa sitä oleellisinta, eli kehuja. Kylläpä ne on hienosti ja suoraan kiinnitetty. Ja kävipä se nopeesti ja näppärästi. Ja niin edelleen. Toimii! Liikaa ei kuitenkaan saa tehtäviä yhdelle päivälle tai viikonlopulle laittaa, muuten se kiinnostus lopahtaa. Ja jos tässä nyt on 1,5 vuotta pärjätty ilman jotain kikkulaa, niin miksi ei pari viikkoa lisää menisi? Eli turha niistä on itekään hernettä nenään vetää. Edellinen missio oli pari viikkoa sitten vaatehuoneen hyllyjen ja tankojen kiinnitys (olemme siis todellakin eläneet koko ajan ilman mitään vaatekaappeja) ja seuraava olisi tiskikoneen kiinnitys oikein, ettei se täynnä ollessaan kaatuisi syliin. Ehkä sitten parin viikon päästä on sen vuoro.

Juuret

Siitä se ajatus sitten lähti. Työpäivän jälkeen kotisohvalla pohdittiin: "Mitä ihmiset nyt tekee?" Päivän pakollinen ansio sponsoreille oli hankittuna ja tiedossa ei ollut rakentamista, ei lopputöitä, ei raportteja tai harkkoja. Mihin ihmeeseen sitä sitten aikansa pitäis käyttää?
No, nyt sitten yritän muodostaa tajunnan virtaa siitä mihin se aika oikein saadaan hukkuun.

Tervetuloa seuraan!