Punkkulasin reunalta

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut omaa ja muiden ihmisten sosiaalisuutta ja ajattelin näin perjantai-illan punkkulasin kanssa pohtia sitä tännekin. Kaikki tämä pohdinta sai aikanaan alkunsa ihmisistä, jotka kysyvät asioita, mutta eivät kuuntele vastauksia.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena persoonana. Nuorempana olin hyvinkin ujo ja hiljainen. Töissä tuli jonain päivänä puhetta kommunikoinnista ja totesin, että "en minäkään mikään kova ole höpöttään", niin joku työkavereista sanoi, että "ai et vai?" Eli nykyään en ole niinkään ujo ja hiljainen vaan eniten ihmettelen omia sosiaalisia puutteitani yhteydenpidossa läheisten sukulaisten ja kavereiden kanssa. Haluaisin pitää paljon yhteyttä esimerkiksi kaikkiin kummilapsiini (yhteensä meidän luolaelämään kuuluu siis viisi kummilasta) ja näiden sisaruksiin sekä touhuta kaikenlaista heidän kanssaan, mutta jotenkin en osaa. Samoin muutama hyvä kaveri on jäänyt liian paljon taka-alalle. En osaa ottaa ihmisiin yhteyttä ihan vain kyselläkseni kuulumisia vaan minulla pitää aina olla joku "syy". Kummilasten kanssa touhuamistani rajoittaa se, että en keksi mitä niiden kanssa tekisin. Vaikka ei kai sen tekemisen niin kummallista tarvisi olla. Jotenkin se yhteydenoton kynnys on noussut käsittämättömän suureksi. Monesti mieleeni tulee myös kutsua ihmisiä kylään meidän luolaan, mutta jotenkin tuntuu, että siihenkin tarvisi olla joku syy. Minkähän ihmeen tähden? Tai sitten epäilen, että mitäs jos meillä ei oo mitään juteltavaa? Miksei sitä voi vaan soittaa ja kysyä, että tuutteko käymään ja jos ei oo puhuttavaa niin ollaan sitten hiljaa? Jaa-a. Kunpa voisin jotenkin opetella tätä.

Asia mitä ihmettelen muissa ihmisissä on tuo alussa mainitsemani hyvinkin yleinen ilmiö, että kuunnellaan, mutta ei kuulla mitään. Ärsyttävintä se on silloin, jos kuuntelija on itse kysynyt jotain ja sitten ei edes vaivaudu kuuntelemaan vastausta. Tyyppiesimerkki tällaisesta ihmisestä on oma isäni. Monen monituiset kerrat olen lopettanut puhumisen kesken lauseen, kun olen huomannut, että ajatukset on jossain aivan muualla. Eikä hän ole edes huomannut mitään ihmeellistä. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Ennen pidin itseäni jotenkin huonona ihmisenä sen takia, että olin hiljainen. Nykyään olen kyllä aivan toista mieltä. Ei kai se voi olla huonoutta, että kuuntelee muita eikä ole suuna päänä kertomassa omia asioitaan?

Näiden kanssa jatkan painiskelua.

Kotimaiset vihannekset

Valokuvatorstain 87. haaste on kotimainen. Tässä kotimaisia vihanneksia. Nopea päähänpisto, ei mitään suurta valokuvataiteen juhlaa.

Ja kyllä, myönnän ihan suosiolla, että salaatin kiiwit ja krakovan nakki eivät taida olla suomalaista alkuperää, mutta maahanmuuttajia kuitenkin. :-)

Trikoiden suihketta

Tein eilen uuden aluevaltauksen. Kävimme kaverin kanssa torstairasteilla tutustumassa sunnistuksen saloihin. Molemmilla on kyllä jo jonkinlainen suunnistuspohja partioharrastuksen kautta, että ihan kylmiltään ei lähdetty karttoja pyöritteleen. Aloitimme kuitenkin varovasti lyhimmällä ja helpoimmalla reitillä. Se kyllä oli aika piece of nakki, eli ens kerralla nostetaan rimaa. Yksi osatekijä löydettiin, mitä ennen seuraavaa kertaa tarvinnee vähän reenata, nimittäin rastimääritteet. Rastimääritteistä ei meinaan löytynyt kovin montaa merkkiä, joka olis avautunu.

Suunnistuskaverini sisko on himourheilija ja löytää lajiin kuin lajiin jonkun kilpailun mihin osallistua. Kun hän kuuli, että olemme menossa rasteille (siis todellakin ensimmäistä kertaa), niin kommentti oli: "sehän on hienoo, ens vuonna voidaan sit lähtee omalla joukkueella Venlojen viestiin". Öööö.... jos ei nyt ihan vielä tässä vaiheessa ruveta täyttään ilmottautumiskaavakkeita. Pohdimme sitä asiaa siinä suunnistuksen lomassa ja totesimme, että jos sellaiseen lähtee niin tarvii pukeutua trikoisiin. Kaikki itseään kunnioittavat suunnistajathan pukeutuvat trikoisiin. Samoin kuin kaikki suunnistamista harrastavat partiolaiset; olimme aikanaan partiokisoissa kohtuu hauska näky, kun muut vetelivät trikoissaan pitkin metsää ja me pinkeissä hellehatuissa.Takaisin asiaan. Ainakin allekirjoittaneen reidet on vielä siinä kunnossa, että trikoot jalassa muistuttaisivat lähinnä HK:n blöötä. Tosin kuulin juuri, että rakkaat partiosisareni ovat löytäneet pinkkejä trikoita. Hmmm, mikäs sen ihanampaa kun pinkkiin kuoreen verhotut makkarapötköt ;-) (Tuolla pinkillä värillä on tarinansa, mutta siitä sitten joku toinen kerta).

Tässä oli hyvä startti suunnistusharrastukselle ja eihän sitä koskaan tiedä vaikka itsensä joskus sieltä Venlan metsistä löytäisi.

Juoksijan polvi

Polven rasitusvamma selvisi mitä ilmeisemmin "juoksijan polveksi". Nyt on syytä pitää lepoo tuosta juoksusta :(. Onneks muuta liikuntaa ei tarvi unohtaa kunhan huomioi tuon polven. Eiköhän se siitä. Ottaa vaan pattiin, kun se oli niin kivaa, höh. Mutta parempi sen on antaa parantua, että voi vielä joskus kuvitella juoksevansa.

Painajainen osa II

Nyt on iskenyt urheiluhullun painajainen osa II. Tai ainakin lenkkeilijän painajainen. Polveni on sanonut yhteistyön irti hölkkälenkeistä. Puolen tunnin hölkkäilyn jälkeen oikean jalan polvi on sitä mieltä, että kiitos nyt riittää. Omituista siinä on se, että kävely ei tunnu missään ja kaikkia muita urheilulajeja saa harrastaa vaikka kuinka ja paljon, mutta hölkkä ei käy. Ja minusta kun ehti jo kasvaa ihan hölkkäfriikki, mitä en olisi ikipäivänä voinut uskoa. En kuitenkaan aio päästää polvea niin helpolla. Ehkä se siitä karaistuu kun ei anna periksi sille. No, järki täytynee kuitenkin pitää mukana karaistamisessakin, ettei kohta lopu muukin liikkuminen.

Hmm... nyt välähti mieleeni, että oikuttelu alkaa aina samassa paikassa (läheisen uimarannan kohdalla) riippumatta siitä mitä kautta sinne on päätynyt. Tarvinnee siis koittaa seuraavalla lenkillä mennä täysin eri suuntaan. Jos se onkin tuo yksi paikka johon polveni ei halua lenkkeillä. ;-)

Ehtoo puolella

Löysin mielenkiintoisen blogin ja ajattelin liittyä mukaan joukkoon. Valokuvatorstain haastesanapari on Rappion estetiikka. Juuri satuin harjottelemaan uuden kameran käyttöä elämänsä ehtoo puolella olevaan tulppaanikimppuun ja ajattelin sen sopivan hyvin aiheeseen.

Kiirakorpia

Olimme katsomassa tulevia kiirakorpia jäähallilla. Kummityttömme kuuluu sisarensa kanssa näihin tuleviin kiiroihin. Kevätesityksessä jäälle pääsi kaiken ikäiset, kokoiset ja tasoiset taitoluistelijat. Esityksen aiheena oli Vaahteranmäen Eemeli ja täytyy myöntää, että oli kyllä todella hyvä show.

Mieleenpainuvia esityksiä ja luistelijoita oli paljon. Ensimmäisenä tulee mieleeni noin 5-vuotias poika, jonka piruetit olivat huimapäisen vauhdikkaita ja niitä tuli monta. Mahtavia olivat myös ne pikkuihmiset, jotka juuri ja juuri olivat oppineet kävelemään ja siellä ne paineli jäällä luistimet jalassa. Toisenlaisena muistikuvana mielessä on Iidaa esittänyt alle kymmenvuotias pikkutyttö, joka takuulla tullaan näkemään suomen luistelijoiden kärkiporukassa joskus, jos vain luisteluintoa riittää. Esiintymässä kävi myös Suomen mestari Mikko Minkkinen, mutta hänellä ei luistimet ollut parhaassa terässä. Pyllähdyksiä tuli useampia. Kunnianosoitus täytyy antaa järjestäneelle urheiluseuralle, sillä mukana esiintymässä on joka kerta myös erityisryhmä. Varmasti näille ihmisille kokemus ison hallin jäällä on jotain aivan mahtavaa.

Eikä pidä tietenkään unohtaa kummitytön esiintymistä hevosen roolissa. Kyllä kummitäti taitaa jäädä jäällä jälkeen jo pahasti.

Kuvatuksia

Tässä tulee muutama ensimmäisen päivän paparazzi-harjoitukseni.

Ainoa kukkanen joka meidän luolassa pysyy edes jotenkin hengissä.

Näkymä parvekkeelta. Unelmieni ja suunnitelmieni kohde.

Austin. Majailee takapihalla. Kaipaa hyvää kotia.

Ätsiih!

Eihän se flunssa kahdessa päivässä mihinkään hävinnyt. Päivän kävin töissä ihmettelemässä ja nyt oon sit loppuviikon sairaslomalla. Hieman herättää ihmetystä nämä uudistuneet sairasloman myöntämisperusteet. Flunssani alkoi siis sunnuntai-iltana kurkkukivulla ja kevyellä kuumeella. Maanantaiaamuna menin heti työterveyshoitajalle. Ilmeisesti jos kuume ei ole yli 38 astetta, niin sairaslomaa ei nykyään myönnetä kuin kaksi päivää. Oon ymmärtänyt, että ennen annettiin lähes aina heti se kolme päivää. Kyllähän se kuume laski kahdessa päivässä niin, että tiistaina illalla oli vielä kuumetta, mutta keskiviikkoaamuna ei. Eli ei muuta kun töihin. No, siinä kävi just niinkun pelkäsinkin, että illalla kuume taas nousi. Ja tänään mentiin sitten hakeen kaks päivää lisää saikkua. Epäilen vahvasti, että mikäli hoitaja olisi heti kirjoittanut sen kolme päivää sairaslomaa, olisin tänään perusflunssainen, mutta kuitenkin työkykyinen. Nyt käytän sitten neljä päivää sairaslomaa. Eli ollaanko näillä uusilla säädöksillä nyt oikeesti menty eteen- vai taaksepäin sairaslomien lyhentymistä ajatellen? Kummastelenpa vaan täältä sohvan nurkasta.

Paparazzi

Jes! Ainakin kahden vuoden haaveeni on viimein toteutunut ja sain digijärjestelmäkameran, Canon EOS 400D. Ensimmäisen parin päivän aikana tulikin sitten kuvattua reilusti; talo ja autot ulkoa ja sisältä kaikista mahdollisista suunnista ja kuvakulmista, maisemat talon ympärillä, naapurit, ja kaikki mahdolliset pienet yksityiskohdat, joiden kanssa oli hyvä harjotella kameran erilaisia toimintoja. Kerrankin on joku syy oikein odottaa niitä kaikkia kissanristiäisiä, joita on ilmestynyt kalenteriin joka viikonlopulle koko huhtikuun ajan. Pääsen toteuttaan sisäistä paparazziani oikeisiin kohteisiin, kun alkoi jo luolassa mielikuvitus loppuun. Etteköhän tekin pääse lopputuloksia ihaileen jossain vaiheessa.

Painajainen

Onpas vierähtäny aikaa viime bloggailusta.
Nyt se himokuntoilijan pahin painajainen sitten iski, eli flunssa. Täytyy myöntää, että yllättävän hyvin oon onnistunu sitä väisteleen, mutta nyt se otti voiton. Sunnuntai-iltana nousi kuume ja maanantaina sitten sairaslomaa hakeen. Kaks päivää sitä myönnettiin ja tänään taas kärvistellään töissä. Kuume on kyllä laskenu, mut muuten ei oo vielä mikään voittaja-fiilis. Pahin paniikkihan tässä on tuon kuntoilun kanssa. Missä vaiheessa sitä uskaltaa taas ruveta harrastaan ja millä teholla? Ihan tänään en taida vielä salille mennä. Ei kyllä tee mielikään.