Pikana

Nyt on kuulkaas sellanen kiire ja hoppuhärdelli menossa, ettei oikein ehdi kirjotteleen. Älkää kuitenkaan, pliis, luovuttako. Kyllä sitä tekstiä ja kuvia vielä tulee. Ja takasin hommiin, heips!

Mini-Rogaining - jälkipuinti

Rogaining on erittäin mielenkiintoinen laji. Suoritus alkaa jo ennen varsinaista starttilaukausta. Lauantaiaamuna saimme kartat ja siitä alkoi suunnittelu. Karttaan oli merkattu rastit numeroilla 31-77 ja haetusta rastista oli luvassa aina sen numeron verran pisteitä. Suunnistukseen oli siis käytettävissä viisi tuntia aikaa ja ylimenevästä ajasta vähennetttäisiin pisteitä 10 / alkava minuutti. Ensin piti joukkuueen kesken miettiä millaista vauhtia mahdollisesti edettäisiin maastossa ja sen mukaan suunnitella reitti miten saisi kerättyä mahdollisimman paljon pisteitä. Sanomattakin lienee selvää, että suurimpien pistemäärien rastit oli sijoitettu suunnistuksellisesti haastavimpaan paikkaan, kauimmaiseksi tai tässä tapauksessa suolle. Joukkuekaverini kanssa suunnittelimme meidän taidoille ja kunnolle sopivan alustavan reitin tiettyyn pisteeseen asti ja sovimme, että siinä mietitään jatkoa sen mukaan, paljonko on vielä aikaa.

Lähtölaukaus tuli kello 10.00 ja sää oli aivan mahtava. Yöllä oli ollut pakkasta ja aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa ja lämmittää. Jämin maasto on ihanteellista kangasmaastoa, joten umpimetsässä eteneminenkin oli helppoa, tosin erilaisia uriakin oli paljon. Etenimmekin yllättävän nopeasti ja olimme "harkintapisteessä" jo vähän puolen välin jälkeen. Siinä sitten teimme lisäsuunnitelmia ja aina matkan edetessä kellon mukaan lisää suunnitelmia. Jaksoimme hyvin hölkkäillä, ainoastaan viimeisellä tunnilla meni enemmän kävelyksi, mutta se ei haitannut, koska olimme jo hyvin tyytyväisiä suoritukseemme.

Kaikki sujui erittäin hyvin ja vietimme todella hienon päivän ulkoillen upeissa maastoissa. Lopputuloksena olimme maastossa 4:49 minuuttia, kiersimme noin 28 kilometrin lenkin, keräsimme 22 rastia ja 991 pistettä. Jos olisimme hakeneet alkuvaiheessa yhden 74 pisteen rastin ja jättäneet viimeisen "turhaa" matkaa sisältäneen 42 pisteen rastin hakematta, olisimme saaneet yli tuhat pistettä ja sijoituskin olisi noussut useammalla pykälällä. No, jälkipeli onkin suunnistuksen suola ja ensi kerralla olemme viisaampia! Tosin ei se kyllä edes harmita, kun oli niin mukava päivä. Oli kivaa vaihtelua kisata välillä kaverin kanssa, kun muuten tulee enemmän juoksenneltua yksikseen. Viisi tuntia hujahti kuin siivillä.

Voin suositella tätä lajia kaikille, jotka tykkäävät metsässä liikkumisesta. Ja mikäli viisi tuntia tuntuu liian lyhyeltä niin varsinaiset rogaining -kisat kestävät 24 tuntia. ;-)

Rogaining

Viikonlopun kuluessa tuli sovittua vielä uusi haaste tälle vuodelle ja heti ensi lauantaille; Mini-Rogaining Jämillä. Kyseessä on siis viiden tunnin suunnistus 2-5 hengen joukkueella. Maastossa on paljon rasteja, jotka on pisteytetty. Eniten pisteitä kerännyt joukkue voittaa. Joukkueen pitää kulkea koko ajan yhdessä. Mikäli kiertää kaikki rastit, matkaa tulee n. 50 km. Tarkoitus on siis olla viiden tunnin päästä lähdöstä maalissa, yli menneestä ajasta vähennetään pisteitä. Rastit voi hakea haluamassaan järjestyksessä.

Enpä ole tälläisessä ennen ollut, mutta innoissani olen lähdössä. Itse suunnistan kaksin kaverini kanssa. Äijä lähtee kisaan kolmen hengen joukkueella. Vaihtoehtona olisi ollut myös kolmen tunnin suunnistus, mutta kunnollahan sitä mennään kun kerran mennään!

Lato on sitkeästi taistellut pystyssä, enää ei ole ihan näin hyvässä kunnossa. Taustalla oma torppa.

Viikonloppu

Viikonloppu on vierähtänyt pihan parissa puuhastellessa. Tälläistä on saatu aikaiseksi. No osa on jo aiemmin valmistunutta, mutta tässä vaiheessa mennään nyt. Kivihommat taitaa tältä kesältä jäädä tähän, ensi keväänä jatketaan niitten parissa.

 

Pirkan Hölkkä - jälkipuinti

Valmistautuminen läheni täydellisyyttä annettujen mahdollisuuksien puitteissa ja sääennustekin oli varsin lupaava, joten sunnuntaiaamuna fiilis oli mainio. Minä, äijä ja yksi kaveri jätimme auton maalipaikalle Tampereen Nirvaan, josta menimme järjestetyllä bussikuljetuksella Valkeakoskelle Tehtaan kentälle. Olimme paikalla tuntia ennen lähtöä, joten jäi hyvin aikaa vaihdella vaatteita ja vähän lämmitelläkin alkujumpan tahdissa. Lähtölaukaus kajahti ehkä jopa hieman yllättäen ilman, että ehdin turhia hermoilla. Eipä tosin paljoa jänskättänytkään. Tavoitteenani oli pitää hölkkä rentona ja olin antanut itselleni luvan vaikka kävellä välillä. Lähdin asenteella, että nyt nautitaan juoksemisesta ja maisemista, kaikki muu on sivuseikkoja. Alle 4,5 tunnin aikaan olisin tyytyväinen.

Ensimmäiset kolme kilometriä hölkättiin asfaltilla koko tien leveydellä, joten itse en ainakaan isompiin ruuhkiin juuttunut. Kolmen kilometrin kohdalla käännyttiin metsään ja metsää riittikin Tampereelle asti, välillä isompaa hiekkatietä, välillä aivan pientä metsäpolkua. 20 kilometriä meni aivan loistavasti. Etenin tasaisesti 7 min. / km vauhdilla ja kaikki tuntui menevän kevyesti. Puolimatkan kivellä olin jopa alle 4 tunnin vauhdissa. Suurinpiirtein 15-10 kilometrin väli oli hyvin pientä polkua, joka meni ylös ja alas ja oli kiviä ja juurakoita väisteltävänä. Mielestäni tosi hienoa juostavaa maastoa. Mutta. Tiedä sitten johtuiko siitä, ettei ole tullut suunnistettua eikä muuten paljon juostua pienillä poluilla, vai mistä, mutta heti kohta polun vaihduttua soratieksi, alkoivat molemmat nivuset (lonkan koukistajat) vihotella. Lyhensin hieman askelta, mikä auttoikin tuohon tunteeseen. Ilmeisesti polveni eivät kuitenkaan tykänneet tästä ja vajaan kilometrin jälkeen molempia vihloi niin, että ylämäet meni kävelyksi. Kilometri lisää ja enää en kyennyt juokseen kuin loivat alamäet. Tässä vaiheessa alkoi tulla jo ärräpäitä. Eikä mennyt kuin muutama kilometri, niin en pystynyt juokseen kuin kymmenisen metriä, kunnes meinas aina mennä jalat alta. Kyllä otti päähän tässä vaiheessa. Polvieni kanssa ei ole ollu minkäänlaista pienintäkään ongelmaa sen jälkeen, kun juoksuharrastuksen alkuongelmista pääsin. Miten ne nyt voi pettää mut näin pahasti?? Ketutti, ketutti, ketutti ja ketutti. Ei lohduttanut edes se, että monella muulla tuntui olevan vastaavanlaisia ongelmia.

Onneksi kävely sujui kuitenkin reippaasti ja alku oli mennyt niin hyvin, että loppuajaksi sain taisteltua 4:14:47. Vuorokauden jälkeen olen jo tyytyväinen suoriutumiseeni vaikka maaliviivalla ketutusitkukin oli lähellä.

Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin, siitä kiitos niille monille vapaaehtoisille. Tämä on ehdottomasti kuitenkin minun tyyliseni juoksutapahtuma. En ole oikein sinut tasaisella asfaltilla junnaamisen kanssa, vaikka se ei minulle mitään kipuja aiheutakaan niinkuin monille muille kuulemma. Tällaisesta metsässä ja maastossa juoksemisesta nautin täysillä! Maalissa vannoin, että keskityn tulevaisuudessa vain omaksi iloksi juoksemiseen ja unohdan tälläiset juoksutapahtumat. Katotaan nyt meneekö se sitten kuitenkaan niinkään. ;D

Nyt lepuutan useamman päivän, on meinaan jalat aivan "paalissa" ja toinen polvi vielä vihottelee. Kotona on hauskaa, kun kaksi jäykkistä kiipeilee rappuja käsipuiden varassa.

Tässä syksyisiä tunnelmia, vaikka eivät matkan varrelta olekaan.

Apinasta seuraava

Nimittäin minä. Olen etsinyt itselleni juoksutakkia. Kriteereitä on kaksi; ensinnäkin tietenkin sopiva koko ja toisena se kompastuskivi. Hihojen pitäisi olla riittävän pitkät. Niin pitkät ettei ranteet paljastu. Niin, että hihat saisi vedettyä kämmenselän suojaksi. Ilmoilla, kun hanskat on vielä liikaa. Sormillani on tapana hikoilla, mutta kämmenselkä kaipaa lämpöä.

Ilmeisesti minulla on "apinamalliset" kädet. Olen löytänyt yhden takkimallin, jossa hihat ovat riittävän pitkät. Valitettavasti siinä oli huppu, jota ei saa pois. En ymmärrä sitäkään. Miksi JUOKSUtakissa on huppu? Milloin sitä käytetään ja kuinka huppu päässä voi juosta? Itseäni ainakin ahdistaa jo ajatuskin niskassa roikkuvasta hupusta, joka vetää takin kaulusta kiinni kurkkuun. Siis kurkuttaa. Ei kiitos.

Yli sadan euron takkeja en ole vielä uskaltanut sovittaa. Tuntuu jotenkin huimalta maksaa "kevyestä" takista niin paljon. Kohta tosin taitaa vaihtoehdot loppua. Mistä siis voi löytää riittävän pitkillä hihoilla varustetun sopuhintaisen takin ilman huppua? Tampereen seudun isot liikkeet alkaa oleen koluttu.

Jorinaa

Paljon on ollut mielessäni asioita mistä postailla, mutta nyt kun on aikaa ja istahdin koneelle, niin päässä lyö tyhjää. Höh.

Joristaan vaikka urheilusta. Lentopallokausi pyöräytettiin taas käyntiin ja kivaa on ollut. Saatiin lisää vuoroja Pirkkalan kouluilta, joten nyt päästään useammin pelaan ja ehkäpä muita lajejakin. Yksi vuoroistamme on Pirkkalassa Toivion koululla, mutta siellä tarvinnee harrastaa jotain muuta kuin lentopalloa. Kävimme nimittäin kerran yrittämässä, mutta ala-asteen sali on auttamattoman pieni. Joutui oikein tähtäämään, että sai pallon meneen verkon ja katon välistä. Seinät toimi sivurajoina ja silti kenttä oli kovin pieni.

Pirkan Hölkkä on viikon päästä. Rauhallisissa tunnelmissa sitä odottelen. Sain juostua useampia riittävän pitkiä lenkkejä, jotka sujuivat todella hyvin, joten nyt on luottavainen fiilis. Viimeisen viikon ajan lepään ja juoksen vain jokusen kevyen lenkin ja pieniä kiihdytyksiä. Syysflunssaa on nyt kovasti liikkeellä ja olenkin väistellyt sitä kuin ruttoa. Töissä on ollut tilanne ettei olisi ollut aikaa sairastua ja nyt on Pirkan Hölkkäkin niin lähellä, etten enää kaipaa mitään flunssaa. Toivottavasti väistely onnistuu siis vielä tämän viimeisenkin viikon ajan.

No nythän näitä asioita alkaa muistua mieleen. Olen muuttunut "absolutistista juopoksi". Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole alkoholista vaan lenkin aikana juomisesta. Vielä keväällä en oikein osannut juoda lenkin aikana ja tuntui, että pienikin määrä nestettä aiheutti vatsan kramppausta. Vähitellen olen siihen totutellut ja nyt juomaa kuluu jo niin paljon, että piti käydä ostamassa juomavyö, mihin saa isompia pulloja. :) Se on kiva se.

Yhtä asiaa olen yrittänyt takoa päähäni. Että siellä Pirkan Hölkän ensimmäiselläkin huoltopisteellä voi ja kannattaa ihan rauhassa pysähtyä ja tankata ainakin nestettä. Pirkan Hiihdossa ja Ideapark-juoksussa kun en oikein malttanut siinä vaiheessa himmata ja sehän sitten kostautui jo ennen seuraava huoltopistettä. Josko nyt ottaisin tarpeeksi rauhallisesti. Olen miettinyt, että ottaisinko omankin juomavyön mukaan? Hmmm.

Olipas aikamoista tajunnan virtaa tämä teksti. :) Tässä vielä kuva menneen kesän suosikkigrillattavastani. Nam.

Kunto ja koostumus

Olin viime keskiviikkona siellä UKK-instituutin kuntotestissä ja tässäpä jorinaa itse testistä ja tietenkin tuloksista.

Enstemmäiseks mitattiin pituus ja katottiin koostumus, mistä on tämä nainen tehty. Vuosiin en ole enää pituutta kasvanut ja kasaan painumistakaan ei ole vielä havaittavissa, pituus siis edelleen 170 cm, tasan. Kehon koostumusmittauksessa seisoin paljain jaloin vaa'alla ja pidin molemmissa käsissä vaakaan kytkettyjä kahvoja. Hetken aikaa kone raksutti ja lopulta sylkäisi printteristä tuloksen.

Jos jonkinmoisia mittauksia se laite oli tehnyt, mm. paino, painoindeksi, rasva prosentteina ja massana, perusaineenvaihdunta, kokonaisvesimäärä, luumassa ja lihasmassa. Hienoa koostumuksessani on se, että kaikki mitatut arvot ovat analyysissa vihreällä alueella eli Normaalilla alueella. Olen hyvin tyytyväinen. Luumassasta olen yllättynyt. MInussa on 2,5 kg luita. Olisin kuvitellut, että ihmisen luut painavat enemmän.
Hauskojakin mittaustuloksia tuli, kuten molempien jalkojen ja käsien rasvaprosentti, rasvan massa ja lihasmassa. Oikean jalan ja oikean käden rasvaprosentit ovat alhaisemmat kuin vasemmalla puolella. Oikeassa kädessä on myös 100 grammaa enemmän lihasta kuin vasemmassa. Sen huomaan jo itsekin joistain paidoista. Vasemman käden hihan saa käärittyä ylös, kun oikea jumittaa aiemmin.

Seuraavaksi mitattiin verenpaine ja ympäri keskivartaloani kytkettiin piuhoja sydänfilmiä varten. Filmistä en tiedä muuta kuin että näytti normaalia. Hyvä niin. Mitä se normaali sitten ikinä onkaan.

Sydänkäyräpiuhat jätettiin kroppaan kiinni ja niihin kuuluva kokoajamötti köytettiin selkään kiinni. Naamalle laitettiin hengitysmaski, josta lähti putki johonkin. Testaajat vannoivat putkesta tulevan normaalia huoneilmaa. Sitten siirryin juoksumatolle, missä minut sidottiin vielä valjaisiin, joista lähti naru kattoon. Tämä estäisi sen sarjakuvatapahtuman, mistä jo aikaisemmin kehittelin kauhukuvia. Mikäli jalat lähtisi alta, jäisin naruun roikkumaan ja samalla narun kiskaisu pysäyttäisi maton. Eipä tarvinnut sitäkään jännittää sen enempää. Näissä vetimissä oli sitten tarkoitus juoksennella. Maton käyttäytyminen jännitti. Nykäiseekö se liikkeelle lähtiessään ja kuinka nopeasti se on täydessä vauhdissa ja toisaalta kuinka nopeasti se pysähtyy? Aika äkkinäisiä nuo liikkeet olivat, mutta hyvin pysyin silti pystyssä. Pysäytysvaiheissa varmistelin pitämällä kaiteesta kiinni.

Testi aloitettiin kevyellä lämmittelykävelyllä. Epävarmana mattojuoksijana naamalla oleva maski tuntui hieman hankalalta. En ollut täysin varma osuuko jalat matolle, kun en nähnyt niitä. Päätin kuitenkin luottaa tasapainooni ja tuijotin vain eteeni. Lämmittelyn jälkeen napattiin sormenpäästä maitohapot ja aloitettiin varsinainen testi. Aloitusnopeus oli 6 km/h. Kolmen minuutin välein matto pysäytettiin, mitattiin maitohapot ja jatkettiin testiä lisäämällä vauhtia 1 km/h. Alkuvaiheessa pohdiskelin, että peili olisi kiva. Olisin voinut samalla analysoida omaa juoksuasentoani. Juostuani kolmen minuutin pätkän vauhdilla 11 km/h päätimme pitää vauhdin siinä, mutta nostaa maton kulmaa aina asteella. Tässä vaiheessa olinkin jo tyytyväinen siitä, ettei sitä peiliä ollut. Tuskaista alkoi olemaan muutenkin. Loppu tuli hieman ennen kolmen minuutin täyttymistä, kun matossa oli vauhtia 11 km/h ja kulmaa 3 astetta. Näytin peukulla alaspäin, kun jalat ei enää noussut. Näyttävämpää olisi ollut lopettaa heittäytymällä niiden valjaiden varaan roikkumaan. Pienen hengähdyksen jälkeen matto laitettiin vielä loppuverryttelykävelyä varten pyörimään. Heikkoo meinas tehdä hetken aikaa, mutta nopeasti meni ohi. Vielä viimeiset maitohappomittaukset ja sitten irtautuminen kaikista kytkennöistä. Se oli siinä.

Heti testin loputtua sain alustavan analyysin kunnostani. Hapenottokykyni on luokassa 5 eli hyvä (asteikko 1-7) muihin ikäisiini verrattuna. Mainittakoon, että vuoden päästä samalla tuloksella olisin päässyt jo seuraavaan luokkaan, 6 erittäin hyvä. ;) Sykkeeni nousi heti alussa hyvin nopesti yli 150:n ja siinä sitten menikin pitkään. Testaaja sanoi, että käyrä oli sen verran erikoinen, että varmoja tuloksia on vaikea sanoa, mutta epäili sykerajojen olevan lähellä aikaisemman polkupyörätestini tuloksia (aerobinen kynnys 139, anaerobinen 164). Testaaja totesi sen, minkä itsekin oikeastaan aavistin eli matalan sykkeen pk-reeniä pitäisi tehdä enemmän.
Nämä testin alustavat tulokset olivat toisaalta pienimuotoinen pettymys. Näillä sykerajoilla juokseminen jäisi hyvin vähiin ja kuntoa nostaakseni joutuisin nöyrtymään tylsääkin tylsempään kävelyyn. Ajatus Pirkan Hölkästäkin alkoi arveluttaa. En saisi mitenkään pidettyä sykettä niin alhaalla niin pitkää aikaa juoksemalla. Jaksaisinko siis mitenkään koko matkaa? Mukavaa oli, että 3,5 vuotta sitten tehdyssä testissä hapenottokykyni oli välttävä ja nyt se on hyvä.

Lisäinfona kerrottakoon tähän väliin, että kävin sunnuntaina juoksulenkillä; perusmukavaa, helppoa ja reipasta juoksua. Sykkeeni oli hieman alle 150. Mietiskelin noita sykerajoja siinä samalla, koska tuolla vauhdilla ei tuntunut missään ja olisin voinut vaikka jonkun kanssa jutustella. Onko aerobinen sykerajani todella niin alhainen?

Tänään sain viralliset testitulokset. Enpä osannut ihan tällaista odottaa. Aerobinen kynnykseni on 164 (!!), anaerobinen kynnys 176 ja maksimisyke 190. Tieto oli helpotus. Näihin rajoihin saan itsekin omat lenkkini ja tuntemukseni sijoitettua. Näiden kanssa on mukava jatkaa harjoittelua. Tarvii silti muistaa välillä tehdä niitä hyvin matalankin sykkeen palauttavia reenejä. Hyvillä mielin ja innoissani suunnittelen taas Pirkan Hölkkää.

Numerolappu rinnassa

Olin maanantaina pitkästä aikaa suunnistamassa. Iltarasteilla oli firmaliigan viesti ja työpaikaltani eivät saaneet riittävästi osallistujia joukkueeseen, joten lupasin lähteä edustamaan. Viesti oli hyvin vapaamuotoinen, edes numerolappuja ei laitettu rintaan. Kaikkien kolmen osuuden juoksijat starttasivat samaan aikaan. Porukka oli tarkoitus erottaa toisistaan hajonnoilla ja se onnistuikin hyvin. Itse en ainakaan nähnyt letkoja tai päässyt juurikaan hyödyntämään peesejä. Suunnistuksellisesti rata oli aika iisi, mutta fyysisesti ei. Vehoniemen hiekkamontuilla riittää mäkiä kavuttavaksi.

Oma ratani oli 4,2 km (siis ihannereittiä pitkin) ja matkalle oli ripoteltu kahdeksan rastia. Suoritukseeni olen hyvin tyytyväinen. Viimeisin suunnistukseni oli kesäkuun lopussa, joten ainakaan liikaa en ole reenannut. Rastit löysin ilman suurempia pummeja ja juoksin sen minkä jaksoin. Loppuaikani oli 55:21 ja kaikkeni annoin. Mikä parasta, metsässä en tavannut yhtään hirvikärpästä, joihin olin kauhunsekaisin tuntein jo etukäteen varautunut.

Lähtöviivalla kiinnitin mielenkiintoiseen asiaan huomioni. Sykkeeni oli lähtöä odotellessa 80-90 löynnin paikkeilla. Jukolan lähtöviivalla 130 on yleensä hyvä alku. :) Paljon on siis vaikutusta sillä onko se numerolappu rinnassa vai ei!

Kuukauden päästä mennäänkin taas numerolapun kanssa; ilmoittauduin tänään Pirkan Hölkkään!

Näitten kanssa on tullut punttireeniä. Hieman on jo eteenpäinkin menty tän kuvan ottamisen jälkeen.

Missä mennään?

Aikaisemmin valittelin juoksun sujumattomuutta ja jonkinlaista motivoitumisongelmaa. Nyt olen yrittänyt toteuttaa sitä neljän juoksukerran viikko-ohjelmaa vaihtelevalla menestyksellä. Pihahommien syömän ajan vuoksi en ole ihan neljää juoksukertaa joka viikko saanut kasaan, mutta muuten olen hyvinkin tyytyväinen tuloksiin. Juoksu nimittäin sujuu kevyesti ja olen taas siitä innoissani.

Olen käynyt jo useammalla pitkälläkin lenkillä. 2,5 tunnin juoksemisen jälkeen ei tunnu vielä "missään". Vauhti tosin on aika hidasta taaperrusta, mutta kuitenkin hölkän eikä kävelyn puolella. Olen yrittänyt opetella luopumaan oman juoksuvauhtini vertaamisesta muihin juoksijoihin. Juoksen kuitenkin oman kuntoni takia ja saavuttaakseni omia tavoitteitani, en ollakseni nopeampi kuin joku toinen. Välillä täytyy vaan muistuttaa itseään tästä asiasta.

Pitkien lenkkien lisäksi olen tehnyt peruslenkkejä helpolla juoksurytmillä. Peruslenkkien pituus vaihtelee 6 ja 12 kilometrin välimaastossa. Kerran viikossa olen hilpaissut myös vauhdikkaammalle lenkille tai tekemään jonkinlaisia vetoja. Niistä tykkään paljon. On kiva repiä itsestään irti mahdollisimman paljon. Oikeestaan tykkään kyllä pitkistäkin lenkeistä paljon, kun huomaan jaksavani. Tykkään peruslenkeistäkin paljon, kun juoksu on rentoa. Tykkään siis taas juoksemisesta paljon. :)

Jokaisen pitkän lenkin aikana ja jälkeen olen ehdottomasti osallistumassa Pirkan Hölkkään. Pihahommia tehdessä taasen tuntuu aina siltä etten ehdi riittävästi juoksemaan, etten taidakaan osallistua. Aika näyttäköön mihin lopputulokseen päädyin.

Ai niin! Olen menossa UKK-instituutin kuntotestiin! Sain synttärilahjaksi lahjakortin sellaiseen. Hui! Tai ei minua oikeestaan mikään muu jännitä kun se juoksumatolla juokseminen. En ole nimittäin ikinä juossut matolla ja olen vakuuttunut siitä, että jos minut juoksutetaan sillä piippuun, niin loppu on kuin sarjakuvissa. Syyskuun alussa on testin aika. Raportoin tuloksista sitten.

Tunnelmia Tampere International Air Showsta;

Hollannin Ilmavoimien Hornet

Midnight Hawks, eli Suomen Ilmavoimien taitolentoryhmä

Midnight Hawks

Suomen Ilmavoimien Hawk

4 astetta

Riemuitsin liian aikaisin. Lauantaina aloitimme muurikivien asentamisen. Aloitimme hyvin lyhyestä muurista, tai paremminkin istutusaltaasta. Ensimmäisen kerroksen paikalleen hierominen otti aikansa. Seuraavat kerrokset olisivat ihan iisipiisejä, mutta mutta mutta. Toisen kerroksen kivet eivät oikein tuntuneet menevän paikalleen. Eipä niin, kun ovat vääriä kiviä. Samasta muurikivestä on kahta eri mallia; sellainen, josta rakentuu pystysuora muuri ja sellainen, josta rakentuu 4 asteen kallistuksella oleva muuri. Meille piti tulla suoran muurin kiviä, mutta olivatkin noita kallistuvia. Eivät oikein toimi esimerkiksi rappusten reunassa.

Olisi Kivimies saanut kuulla pari valittua ja vähemmän valittua sanaa, jos paikalle olisi sillon eksynyt. Nyt odotellaan taas oikeita kiviä.

Juosten ja soutaen

Olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Juoksu tuntuu taas hyvältä ja on kivaa. Yritän toteuttaa nyt "ohjelmaa", jossa juoksua olisi neljä kertaa viikossa. Kaksi peruslenkkiä, yksi vauhdikkaampi tai vetoja, mäkijuoksua yms ja yksi pidempi lenkki. Pidempi lenkki aina hieman pidempänä kuin edellisellä viikolla. Kolme viikkoa näin ja sitten yksi kevyempi viikko väliin. Katsotaan kuinka pysyn suunnitelmassani ja tuottaako se mitään tulosta ajatellen Pirkan Hölkkää. Lisäksi tietysti muutakin urheilua.

Äijä osallistui kaverinsa kanssa Pirkan Soutuun mökkiveneellä. Aika hurja tuuli ja aallokko oli mökkiveneille, mutta selvisivät reitin läpi ja ihan mukavassa ajassakin.

 Isommalla etuajo-oikeus

 Kirkkoveneet lähdössä

Kivimies ja perhoset

Tämän vuoden kesäloman viimeisiä päiviä viedään. Kotikulmilla olen koko loman viettänyt ja olen täydellisen kyllästetty polttopuilla ja hiiren pas**lla. Viimeinkin on kaikki epämääräiset pressujen alle piilotetut pinot pihasta eliminoitu ja samalla tuhottu hiirien, ampiaisten ja hämähäkkien asumuksia. Polttopuita on paljon, joten ensi talvena saa pakkanen paukkua.

Tuhon kohteeksi joutunut ampiaispesä.

Pihatyöt on edistynyt vähitellen, ei ehkä kuitenkaan niin paljon kuin oli toiveissa. Kerrottakoon tarina Kivimiehestä. Pihaamme tulee jonkun verran kiveystä ja paljon tukimuureja. Ennen lomaa pyysimme tarjouksia haluamistamme kivistä ja ensimmäisellä lomaviikolla kävimme Tampereen seudulla sijaitsevassa liikkeessä tekemässä kaupat ja tilauksen. Kyseessä on siis useampien tuhansien eurojen tilaus, eli luulisi kauppiastakin jonkun verran kiinnostavan. Kivet tulevat rakkaasta naapurimaastamme, joten Kivimiehen (kauppiaan edustaja) kanssa sovimme, että hän tarkastaa kaupan varastot ja varmistaa toimitusajan vielä saman päivän aikana ja ottaa meihin yhteyttä, niin sovitaan haemmeko jotain itse liikkeestä vai tulevatko kaikki seuraavan viikon toimituksessa (lomaviikko 2.). Eipä kuulunut Kivimiehestä pariin päivään. Kun lopulta saimme hänet kiinni, ei hän ollut saanut yhteyttä tehtaalle, mutta kivet tulisivat sovitusti ensi viikolla. 

Eipä näkynyt kiviä, eikä vastannut Kivimies puhelimeen. Loppuviikosta (lomaviikko 2.) kun itse taas lopulta saimme häneen yhteyden, oli kuulemma toimituksessa tullut väärän väriset kivet. Mitä tehtäisiin, otammeko ne vai odotellanko uudet? No ei kyllä oteta väärän värisiä. Kivimies lupaili, että hän laittaa hommiin vauhtia ja seuraavalla viikolla (lomaviikko 3.) olisi oikeat kivet pihassa. 

Alkuviikosta ei kiviä kuulunut, joten ilmoitimme Kivimiehelle, että mikäli kivet eivät sunnuntaina ole pihassa, voidaan varmaan nämä kaupat perua. Perjantaina (lomaviikko 3.) soittelimme taas Kivimiehelle, että missäs mennään? Nyt on kivet tullut heille, sopiiko, että hän tekee viikonlopun aikana kuorman ja maanantaina (lomaviikko 4.) kivet ovat teillä? Noo, sovitaan sitten niin. Kivimies kovasti valitteli tilannetta. Emme kuulemma ole ainoita, he eivät ole saaneet koko heinäkuun aikana tehtaalta yhtään toimitusta. Siis mitä? Meille on tullut ensin väärän värisiä kiviä ja nyt sitten lasti oikeita, mutta he eivät ole saaneet YHTÄÄN toimitusta? Melkein kiinnostaisi tietää, että mistähän niitä kiviä on sinne tipahdellut? Ai niin, Kivimies on sitten seuraavan viikon lomalla. Tuuraaja onneksi löytyy. 

Yllättäen maanantaina ei pihaan tullut kiven kiveä. Tiistaina iltapäivällä saimme Kivimiehen tuuraajan kiinni (mainittakoon, että maanantaisin kaupan kiviedustaja on vapaalla). Tuuraaja totesi, ettei Kivimies ole kuormaa tehnyt viikonlopun aikana, mutta hän laittaa kivet tulemaan. Onko katastrofi, jos ne ovat keskiviikkoaamuna teillä? No eipä tässä taida katastrofeja enää pienistä tulla. Puhelusta meni joku pari-kolme tuntia, kun pihaan lipui kuorma-autollinen kiviä. Mahtavaa Tuuraaja! Pointsit sulle! Nyt kun lomat loppuu on pihassa siis vino pino kiviä odottamassa rakentelua. Ketään tuskin yllättää se, että ihan kaikki kivet ei lastissa tullut mitä oli tilattu. Päästäänpä lopulta jotain kuitenkin tekeen. 

Todettakoon vielä lopuksi, että kertaakaan Kivimies ei informoinut tai ottanut yhteyttä meihin, kun jotain (muka) oli tapahtunut. Ilmeisesti mitään ei siis ollut tapahtunut vaan selityksiä livauteltiin, kun saimme hänet puhelimen päähän.

Kiviä odotellessa aikaa on ollut paljon kaikkeen muuhun. Takapihalle tehtiin paikka pottumaalle, viljelyslaatikoille ja muutamalle marjapuskallekin. Eli asioille, joita olen aina sanonut, ettei minun pihaani tule. Niin se mieli muuttuu ja oikeestaan olen jo aika innoissanikin niistä. Mitähän kaikkea hyvää sitä ensi kesänä omasta pihasta napsisi?

Monenmoisia putkia ja johtoja on kaiveltu meneen pitkin pihaa ja styroxeja ja hiekkaa levitelty. Aletaan oleen jo aika hyvin siinä tilanteessa, että kaikki mitä tästä eteenpäin tapahtuu, jää näkyviin. Sellaiset hommat on mielestäni mukavampia.

 

Kuvissa on "rikkaruohoja" omalta ja vähän naapurinkin tontilta. Pihamme on aiemmin rehottanut vapaana ja täynnä erilaisia värikkäitä niittykasveja. Perhosia ja mehiläisiä on ollut paljon. Nyt kun kasvit tuohoutuvat uudistuvan pihan tieltä olen alkanut huolestua erityisesti perhosista. Pitäisiköhän perustaa takapihan "tyhjille" alueille niille oma niitty? Etteivät kaikkoa kokonaan.

Liikkumisen ilo?

Nyt on ollut niin sanotusti pitkässä varressa. Nimittäin tuo liikkuminen. Kuvittelin jo muodostaneeni itselleni immuniteetin liikkumaan lähtemisen vaikeutta vastaan, mutta eipä näemmä niin ollutkaan. Olen huolestunut, kun liikkumaan lähtemisestä on tullut taas jotenkin vaikeata ja kaikenmaailman tekosyitä löytyy. En tykkää.

Oikeastaan alamäki alkoi Ideapark-juoksusta. Tiedä sitten johtuiko siitä, että juoksu ei mennyt ihan niin nappiin kuin olin toivonut vai olisiko syynä ollut yllättävän pitkään kestänyt palautuminen. Useampi viikko hurahti tuon juoksun jälkeen ennen kuin juokseminen sujui taas kevyesti. Ehkä valloilleen on päässyt myös pieni pettymys siitä, etten koe olevani niin hyvässä kunnossa kuin kuvittelin olevani. Juoksun jälkeen kuvioihin tuli myös tuo pihan rakentelu, joka vie ammottavan osan ajasta ja energiasta. Siinä siis oiva tekosyy. Kesäisin ainakin suunnistus on maistunut, mutta nyt sekin tökkii. Olisi kiva huomata jotain edistymistä siinäkin lajissa.

Tarvitsen siis jostain uutta motivaatiota ja intoa. Kesällä lajini ovat aika yksinäistä puurtamista, ehkä joku lenkkiseura piristäisi. Enpä tosin oikein tiedä mistä sellaisen bongaisin. Olisikohan jostain uudenlaisista harjoituksista apua? Mitä ne sitten olisi? Varsinaista harjoitusohjelmaa on nyt pihatöiden rinnalla vaikea toteuttaa, mutta jotain yksittäisiä piristäviä harjoituksia. Josko niistä löytyisi taas intoa?

Tällä menolla osallistumisesta Pirkan Hölkkään on turha haaveilla. Mistä intoa?

Kohta mieli synkkenee kuin tämä heinäkuinen ukkospilvi.

Insinööri istuttaa

Pihan rakentelu on vienyt paljon aikaa mm. urheilulta ja bloggaamiselta, joten laitetaanpa muutama kuva kertomaan mitä siellä on saatu aikaiseksi.

 Tässä on lähtötilanne jossain vaiheessa kevättä. Kuuset on jo siirretty takarajalle ja kalliota kaivettu esiin.

Sama paikka tällä hetkellä.

Toisesta suunnasta kuvattuna.

Kivilaatotus takaovelta rappusia pitkin takapihan kalliolle.

Täytyy todeta, että itse olen hyvin ylpeä ja tyytyväinen aikaansaannoksiimme. Enkä olisi ikinä osannut kuvitella takapihastamme mitään tälläistä. Tarkoituksena oli jättää se luonnontilaiseksi. Esiin kaivettu kallio on kuitenkin muokannut suunnitelmia aika paljon. Tässä on vasta takapihan osuus, joten hommaa on vielä paljon.

Kivimuurin päälllä näkyvät istutukset ovat elämäni ensimmäiset itse tekemäni istutukset. En todellakaan ole luonnostani mikään hortonomi, joten saa nähdä miten kasvien käy. Istutettuina lajeina on tällä hetkellä rinne- ja koivuangervoja, seppelvarpua, kääpiövuorimäntyjä sekä kääpiö- ja tarhakatajia. Arvatkaapas muuten mikä on tärkein apuväline, kun insinööri istuttaa? :)

Kytäjä-Jukola - jälkipuinti

Venlojen viesti juostiin lauantaina. Joukkueemme oli yhtä lukuunottamatta sama kuin viime vuonna. Etukäteen tiedossa oli, että luvassa olisi haastavaa suunnistusmaastoa, jossa oleellisempaa olisi tarkka suunnistus kuin nopeat juoksujalat.

Viime vuonna muistan panikoineeni jo monta viikkoa aikaisemmin, mutta tänä vuonna ei vielä lauantaiaamunakaan tuntunut missään. Saapuessamme kisapaikalle tunnelma alkoi nousta ja lähtökarsinassa lämmitellessäni olin jo aivan hermona. Juoksin siis tänäkin vuonna avausosuuden. Karttojen alle pääsyä odotellessani syke hakkasi jo yli 120:n ja tilannetta ei rauhoittanut kuuluttajan taukoamaton hokeminen siitä, "kuinka haastava maasto on luvassa" ja "kuinka tärkeätä olisi itseensä luottaminen" ja "kuinka paljon siellä on mäkiä" ja "kuinka vähän siellä on polkuja joihin tukeutua" ja niin edelleen ja niin edelleen. Mielestäni olisi voinut olla hiljaa.

Lähtöhetkellä ylimääräistä sekaannusta aiheutti elektroninen pulssi lähtömerkkinä. Kukaan ei tuntunut tietävän mikä se elektroninen pulssi oli, joten lopulta taisimme liikahtaa vasta kymmenisen sekuntia lähtömerkin jälkeen. Matkaan kuitenkin päästiin. Oma osuuteni meni hyvin samalla kaavalla kuin viime vuonna, peesissä. Täytyy myöntää, että muutamalla rastivälillä minulla ei ollut aavistustakaan missä päin karttaa olimme. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis sinnitellä muiden perässä, joiden olin kuullut menevän samalle rastille. Täällä häntäpään joukoissa kun on tapana aika paljonkin huudella mihin rastille kukakin on menossa. Itse vähän jopa yllätyinkin, kun ensimmäiset aloittivat huutelun jo K-pisteellä. Eivät edes yrittäneet itse suunnistaa.

Maasto oli aika raskasta, jyrkänteitä ylös ja alas ja välillä aikamoista rämpimistä. Annoin kyllä kaikkeni mitä annettavissa oli tähän suoritukseen. Loppuaikani osuudellani oli 1:15:33 ja sijoitukseni 833. Aikaan olen hyvinkin tyytyväinen. Tavoitteeni oli jossain 1,5 tunnin tietämillä. Ainoa mistä pienen pettymyksen omaan suoritukseeni voin hakea, on tuo sijoitus. Lähdimme lähtönumerolla 803 (viime vuoden sijoitus) ja toiveissani oli tulla vaihtoon seiskalla alkavalla sijalla. Joukkueemme lopullinen sijoitus oli 830. Ihan kivasti siis meni. Eipä meillä joukkuueena mitään tavoitteita ollutkaan. Paitsi pitää hauskaa.

Maaston ja suunnistuksen haasteellisuudesta kertoo myös kärkijoukkueiden suuret aikaerot, Venloilla voittajan ero seuraavaan oli yli neljä minuuttia ja Jukolassa yli seitsemän minuuttia.

Venlojen Viestin ehdoton kruunu - näin syntyperäisenä tamperelaisena - oli tietenkin Tampereen Pyrinnön voitto! Hienoa naiset! Erittäin makean voitosta tekee se, että joukkue oli täysin suomalainen. Monella joukkueella kun on käytössä ulkomaanvahvistuksia.

Itse lähdin muutaman muun kanssa illalla ajelemaan vielä kotiin. Emme siis jääneet kokemaan hienoa Jukolan tunnelmaa. Tunnelma oli kyllä mukaansatempaava myös kotimatkalla autossa, kun kuuntelimme radiosta Jukolan lähtöä ja ensimmäisiä radiorasteja. Nauroimme vedet silmissä radiorastien selostuksille. Selostaja todella heittäytyi Jukolan vietäväksi! Tulipa kunnon vanhan ajan Kummeli-jaksot mieleen.

Mukavaa taas oli ja eikun ensivuonna Salpa-Jukolaan!

Venlojen lähtö (kuva Jukolan virallisilta nettisivuilta)

Lennolla

Pääsin taas lentään ja tällä kertaa äijäkin uskaltautu mukaan. Oltiin siis kahdella koneella, molemmilla oma kuski. :) Tässä muutamia kuvia synnyinkaupungistani.

 Teiskon lentokenttä

 Teiskosta

Tampere; aika kaposalle kankaalle se on noussut.

Särkänniemi

Ratinan stadion

 Uusi kävelysilta Laukontorilta Ratinaan

Pyynikin ranta

Tukkoista hulabaloota

Kesä on tullut. Varmin merkki siitä on, että kotona sisätiloissa ei ehdi käydä kuin vaihtamassa vaatteet ja nukkumassa. Arkipäivät yritän malttaa istua töissä täyden työpäivän verran. Illat kaivetaan, täytetään, käännetään, siirretään, hiotaan, tasotetaan, muokataan ja läträtään pihassa. Tavoitteena siis saada savisesta pellosta viihtyisä piha ja viimeistellä talo ja autotalli. Yleensä kellon viisarit on ylittänyt jo ysin, kun heitetään rukkaset sivuun ja siirrytään sisälle. Päivän pääruokailu on sijoittunut iltakymmeneen. Siitä sitten vatsan viereen sänkyyn, jotta jaksaa taas aamulla nousta töihin. Tälläisen elämän jäljiltä koti on kuin hävityksen kauhistus. Vaatteet siirtyilevät samalla pöydällä toisiaan saavuttavien puhtaiden ja likaisten vaatteiden kasojen välillä. Aina silloin tällöin pyöräytetään pesukone ja kuivausrumpu, kun ei enää puhdasta kalsaria tai sukkaa löydy. Kuivausrummusta ne on kätevä vaan siirtää samana läjänä pöydälle pölyisten työvaatteiden viereen. Lehtiä, tiskejä, posteja ja pihansuunnittelumateriaaleja lojuu pitkin poikin. Jokaiselta ulko-ovelta löytyy arsenaali erilaisia työkaluja, koska niitä on kätevä siitä ovesta ottaa ja laittaa, kun touhuaa pihalla eri puolilla taloa. Tasasin väliajoin olisi tarvetta sadepäivälle, jotta pihassa ei voisi touhuta vaan tulisi siivottua sisällä.

Missäs välissä tässä sitten urheillaan? Sen kun vielä keksisin. Oikein ahdistaa ettei ehdi urheilla. Edessä on kuitenkin koko kesäksi niin paljon hommaa, ettei haluaisi "tuhlata" sateettomia päiviä, jotta piha oikeasti valmistuisikin joskus. Rakennuslupakin on umpeutumassa syksyllä. Ne muutamat kerrat, mitä olen puolimaran jälkeen lenkillä käynyt, ovat olleet tukkoisia. Juoksu ei tunnu alkuunkaan rennolta, syke hakkaa korkealla eikä kulje mihinkään. Venlojen viesti on ihan justiinsa, mutta reenaaminen siihenkin on jäänyt hävyttömän vähälle. Ei hyvältä näytä. Pelkään, että saavuttamani jonkinmoinen kuntotaso hiipuu ja vajoan takaisin laiskaksi ja löysäksi sohvaperunaksi. Kovin on ristiriitainen tunne, kun haluisin urheilla, mutta toisaalta on paine saada valmista aikaiseksi.

Tähän lisätään sitten kaikki kesäkekkerit, joita on nyt jo kaikille kesäkuun viikonlopuille tiedossa. Jos tästä hulabaloosta hengissä selviän koko kesän, niin vaivun varmasti syksyllä talviunille.

 Kun en ehdi uusia kuvia koneelle käsitteleen, katellaan vanhoja. Tämä tyttö on Guatemalasta. Aihe aika ajankohtainen, kun uutisissa luetaan päivittäin kuinka siellä luonto myllertää. Harmittaa, koska maassa on todella hienoja paikkoja ja ihmisiä eikä elämä siellä ole helppoa ilman luonnonmullistuksiakaan.

Lajivalintoja

Eteeni tuli todella mielenkiintoinen tapahtuma, Hiiltomiehet Adventure 2010. Valkeakoskella heinäkuussa järjestettävä seikkailukisa. Kisassa olisi sarjoja ja matkoja tälläiselle aloittelijallekin. Muutenkin osallistumiskynnystä on madallettu erilaisin helpotuksin; Pyöräily on pääsääntöisesti hyväpohjaisilla poluilla ja latupohjilla, suunnistuksen rastipisteet on selkeitä, rullaluistelu on jätetty pois ja kaikkea muuta pientä. Luvassa olisi juoksua, suunnistusta, maastopyöräilyä, kanoottimelontaa, packraftingia (jos olen oikein ymmärtänyt niin tarkoittaa jotain uimapatjan tyyppisellä välineellä vedessä liikkumista) ja tietenkin seikkailullisia yllätystehtäviä, joissa tarvittaisiin hieman uskallustakin. Tälläinen urheilumuoto houkuttaa ihan hirveästi ja haluaisin päästä sitä koittamaan. Tykkään erityisesti näistä kaikista maastolajeista. Paljon enemmän kuin asfaltilla juoksemisesta ja pyöräilystä. Nyt olisi siis tarjolla helppo tutustumiskilpailu ja vielä lähellä. Aina on kuitenkin se yksi Mutta. Tällä kertaa se on joukkuekaveri. Joukkueessa pitää olla kaksi kisaajaa. Minulla on yksi urheilullisesti hyvin samantasoinen kaveri, jonka mukaan houkutteleminen tuskin olisi vaikeata ja jonka kanssa takuulla tulisin toimeenkin tälläisen kisan aikana. Valitettavasti hän tanssahtelee kukkamekossaan ystävänsä häissä tänä kyseisenä lauantaina. Mikä pettymys. Olin jo aivan innoissani tästä kisasta ja nyt ei löydy samanhenkistä ja -tasoista joukkuekaveria. Nyyh.

Mitäs muuten sitten kuuluu puolimaratonin jälkeen täällä urheilun saralla? Hyvinkin pian edessä on Venlojen Viesti, joten lajipainotusta täytyisi siirtää suunnistukseen. Juoksuahan sekin pohjimmiltaan on. Lisäksi joutuu aivotkin tekeen töitä. Vähän kotona pihatyöt nyt häiritsee tätä projektia, mutta yritän sovittaa kaiken yhteen. Maanantaisin olen käynyt iltarasteilla vaihtelevalla menestyksellä. Viimeisimmät rastit oli Vehoniemessä hiekkakuopan ympärillä. Kartalla oli yksi rastiväli, jota kauhistelin jo etukäteen ja siihen se suoritus sitten kaatuikin. Muuten meni oikein sujuvasti. Voitte varmasti kuvitella, että kun kartalla on 9 rastia (maali mukaan luettuna), olen menossa rastilta 5 rastille 6 ja yhtäkkiä huomaan olevani maalissa, niin kaikki ei ole mennyt niin kuin piti. Vihaan hiekkakuoppia. En ole ikinä hahmottanut kuopan ja kartan välisten muotojen ym yhteyttä. Enkä hahmottanut nytkään. Ja jostain käsittämättömästä syystä ilmeisesti umpiluuta oleva kalloni ei uskonut, kun kompassi väitti, että etenemissuunta on nyt väärä. Kaikki rastit lopulta löysin, mutta aikaa meni tolkuttomasti. Luovutuskin oli jo lähellä silloin kun tajusin seisovani maalirastin vieressä. Jostain kuitenkin kumpusi se sisu jatkaa. No, pettymyksien kautta parempaan suoritukseen, vai mitä?

Uutena lajiyhdistelmänä haluaisin koittaa myös fillarisuunnistusta. Sain jo kaverilta maastopyörääni karttatelineen lainaksi. Valitettavasti Tampereen fillarirasteja järjestetään vain muutaman kerran kuuukaudessa, eikä ne vielä ole osunut oikein yksiin omien aikataulujeni kanssa. Lisähaasteita aiheuttaa se, että minulla ei ole mahdollisuutta kuljettaa fillaria autolla kauemmaksi rasteille ja olen hieman nirso metsän suhteen mihin suostun fillarilla menemään. Pirkkalan ja Lempäälän metsät ovat pääasiassa niin kivikkoisia, että pyöräilemiseni niissä ei oikein onnistu. Menee enemmän taluttamiseksi. Seuraavat fillarirastit olisivat pyöräilymatkan päässä ja helpohkossa maastossa, mutta tietenkin samana päivänä, kun minä olen Ratinassa fanittamassa AC/DC:tä. Höh.

Ideapark-juoksu - jälkipuinti

Elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma ja puolimaraton koettu. Seuraavassa jälkipelit.

Sääolojen muuttuminen edellisellä viikolla muutamassa päivässä parista plusasteesta ja vesisateesta reilun 25 asteen helteeksi aiheutti oman haasteensa kisaan. Lämpimässä juoksuharjoittelu jäi siis aikalailla nolliin. En ole kunnolla oppinut vielä juomaan lenkin aikana niin jokseenkin jännitti, että miten jaksan tai miten maha kestää juomista ja miten olisi hyvä tankkaukset hoitaa.

Alussa osasin kuin osasinkin pitää vauhdin kurissa ja etenin lähestulkoon suunnittelemaani 7 min./km vauhtia. Ensimmäisen kilometritaulun jälkeen vatsa alkoi kivistää ja ajattelinkin jo, että näinköhän loppui juoksu lyhyeen. Päätin että helpolla en luovuta ja maha saa nyt vaan rentoutua. Kumma kyllä tahdonvoima riitti ja vatsa rauhoittui. Ensimmäisellä huoltopisteellä oli menohalut vielä kovat enkä oikein tiennyt miten pystyn juomaan, niin kiskaisin nopeasti vain mukin vettä. Se kostautui hyvin nopeasti ja helle alkoi painaa. Kilometrit 4-8 olivat tuskaiset ja päätin 8 kilometrin kohdalla olleella huoltopisteellä tankata nestettä reilusti ja vaikka sitten kävellä mikäli tankkaus ei vatsalle sovi. Hetken matkaa huoltopisteen jälkeen vatsaa kivisti, mutta ei häirinnyt juoksua ja sitten rauhoittui. Samalla taktiikalla menin kaikki loput huoltopisteet: 2 mukia vettä, 1 urheilujuomaa ja 2 mukia vettä päälle kaadettuna helpottaan hellettä. Sen jälkeen pienet vatsankivistykset ja taas juoksu sujui. Olisi tarvinnut tankata reilusti vaan jo ekalla pisteellä.

Tuossa kahdeksan kilometrin kohdalla oli eteneminen niin tuskaista, että lopetin kellon ja aikojen pohtimisen ja tavoittelin lähinnä maaliin pääsyä. Lämpöä lukuunottamatta ei suurempia tuskia matkalla ollut. 18 kilometrin kohdalla selkä alkoi väsyä, mutta sekin meni onneksi nopeasti ohi.

En jostain syystä oikein pitänyt reitistä. En varsinaisesti osaa eritellä mikä siinä oli, mutta mielestäni oli jotenkin tylsä. Olisin tarvinnut enemmän jotain kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää katseltavaa, että olisin saanut ajatukset pois juoksemisen tuskasta. Heti kun viereen tuli järvi ja satoja lokkeja, mitä ihmetellä, sujui juoksukin paremmin. Itseäni ei haitannut asfaltin ja soratien vaihteleminen. Olen tottunut juoksemaan molemmilla. Loppupäässä matkaa (14-18 km?) oli piiiitkä suora maantien reunassa juosten ja tietenkin se vastatuuli. Se oli mielestäni aivan kamala. Voitaisiin moiset kieltää kokonaan. Liekö näillä sitten joku tarkoitus tehdä viimeiset henkiset erot juoksijoiden välille. Kenen kantti kestää...

Loppujen lopuksi jäi aika ristiriitainen tunnelma. Virallista aikaani en vielä tiedä, mutta oma kello näytti 2:38 ja risat, kun yitin maaliviivan. Tavoitteeni oli alittaa 2:30 ja pieni haave jopa 2:20 ajasta kutkutteli. Aikaan olen siis hieman pettynyt. Toisaalta tänään en kovempaa olisi juossut. Mistä se sitten johtuu? Helle varmasti toi oman minuuttinsa ja erityisesti tuo ensimmäisen huoltopisteen liian heppoinen tankkaus. Toisaalta minuutteja täytynee hakea myös juoksijasta. Juoksuharjoittelu on jäänyt kuitenkin aika vähäiseksi tai siis ajanjaksollisesti olisi tarvinnut juosta pidempään. Hiihtokausi kesti vaan aika pitkään ja maltti ei riittänyt siirtyä riittävästi juoksuun. Erityisesti pitkät lenkit juosten jäi liian vähälle. Nämä on näitä monen lajin ongelmia. Eli kunto olisi varmasti riittänyt parempaan aikaan, mutta ei juoksukunto. Kuulostaapa sekavalta. :) En ole vielä päättänyt olenko tähän tyytyväinen vai en. Toisaalta ja toisaalta.... Jäipä ainakin parannettavaa ja nyt tiedän mistä tässä on kyse!

Järjestäjät saavat negatiivista palautetta liikenteenohjauksesta ja yleensä muustakin ohjeistuksesta. Parkkialueella oli paljon liikenteenohjaajia, mutta he vain päästivät juoksijoita eikä kukaan varsinaisesti ohjannut parkkeerausta. Minkäänlaisia kylttejäkään ei ollut. Kaikki eivät välttämättä tiedä mistä ajetaan pohjoispään hiekkaparkkipaikalle. Tai etei johonkin saa ajaa, jos sitä ei ole millään tavalla kielletty tai estetty. Meinasin saada riidan aikaiseksi yhden liikenteenohjaajan kanssa. Toinen opastusta vaatinut olisi ollut alkuverryttely. Verryttely ei ollutkaan lähtöalueella, mihin tietysti kaikki juoksijat kerääntyivät vaan maalialueella. Alkulämmittelyyn osallistunut joukkio jäi siis erittäin pieneksi, kun kaikki olivat väärässä paikassa. Matkan varrella huolto ja reitin opastus toimivat oikein hyvin, kiitos niistä.

Kisatunnelmissa

Aikaa lähtöön kaks tuntia. Jänskättää. Helle tuo oman haasteensa juoksuun. Ei pysty enää keskittyyn. Kohta mennään.

:D

Huijausta vai ei sittenkään?

Ostin lauantaina uudet lenkkarit. Sovittelin kaupassa ensin eri merkkejä todeten, että Asics istuu edelleen parhaiten jalkaani. Loppusuoralle pääsivät mallit Kinsei 2 ja DS-Trainer. Edelliset lenkkarini ovat Asicsin Stratukset, jotka ovat hyvin samantyyppiset Trainerin kanssa. Rullaavat, kevyet, nopeille lenkeille ja kisaan tarkoitetut kengät. Kinseit ovat enemmän vaimennetut erityisesti kantapäästä. Vaimennuksen ero oli hyvin selkeä. Kinseistä oli äitienpäivätarjous 129 euroa ja Trainerit maksoivat 169 euroa. Valinta oli todella vaikea. Trainerit tuntuivat jalkaan tutummilta, mutta Kinseit tuntuivat myös hyviltä ja vahvempi vaimennus houkutteli. Aluksi en ajatellut hintaa ollenkaan vaan keskityin ainoastaan kenkiin. Kun nämä parit olivat niin tasavertaiset, päädyin 40 euron eronkin vuoksi Kinseihin.Tarkoituksena kun on juosta pitkiäkin lenkkejä, niin kunnon vaimennus kuulosti kokeilemisen arvoiselta. Kinsein ohjehinnaksi ilmoitettiin 229 euroa eli ei kai ne voi huonot kengät olla. Ja olinhan juuri lukenut Juoksija -lehdestä kehut kyseisistä kengistä.

Kotona tein sitten sen mitä ei ikinä pitäisi tehdä ostettuaan jotain. Tutkin nettikaupassa lenkkareita. Ensimmäiseksi selvisi, että nuo Kinseit, mitkä ostin olivat vuoden 2008 mallia. Taisi unohtua myyjältä mainita. Eihän sillä sinänsä ole mitään merkitystä, kun kengät tuntuvat hyvältä jalassa, mutta jotenkin jäi huijattu tunne. Tuskin vuoden 2008 mallin ovh hinta kuitenkaan on 229 euroa. Eli alennus ei tainnutkaan olla niin kova kun mainostettiin. Lisäksi tuolta nettikaupasta olisi samat Kinseit saanut noin 60 eurolla ja Trainerit 80 eurolla. Mielelläni maksan palvelusta, kun joku kantaa minulle erilaisia kenkiä eteen sovitettavaksi ja tekee alustavan karsinnan puolestani. Aika hurjalta tuo hintaero silti tuntuu. Taitaa Suomessa joku vetää aika hyvin välistä noissa hinnoissa. Ainakaan Tampereen seudulla kun ei tunnu olevan juuri kilpailua urheiluvarusteiden myynnissä.

Huijatuksi tulemisen tunne on onneksi nukutun yön ja päivien mittaan laantunut. Kai sitä kunnollisista kengistä ja palvelusta voi jotain maksaakin. Toivottavasti tuntuvat vielä lenkilläkin yhtä miellyttäviltä jaloissa. Ja onhan ne söpöt! ;)

Raitasukat

Neuloin äijälle raitavillasukat. Onnistuivat jo huomattavasti paremmin kuin nuo ensimmäiset itselleni tekemät. 

 

Vauhti?

Nyt on alkanut askarruttamaan tuo Ideapark-juoksu. Lähinnä vauhti. Ikinä kun en ole missään juoksukisassa ollut, niin millaisella vauhdilla puolimaratonia lähtisin juoksemaan? Pitäisikö lähteä selkeästi kevyellä hölkällä ja kiristää lopussa jos vielä irtoo? Vai lähtisinkö sellaisella peruslenkkivauhdilla, jolla juokseminen on helppoa? Jälkimmäinen kuulostaisi houkuttelevammalta, mutta en ole ikinä sellaista vauhtia juossut noin pitkää matkaa. Jos sitten hyydynkin kesken matkan? Sykemittaria lienee turha käyttää apuna, koska kisatilanne nostaa kuitenkin sykkeitä.

Ressaa, ressaa, ressaa, ressaa...

Pikkuvikoja

Lähiaikoina muutamilla lenkeilläni on ilmaantunut vatsaongelmia. Tuntuu siltä kuin suolisto kramppaisi ja sen jälkeen ei juoksu enää onnistu. Torstaina olin vetolenkillä ja onneksi ehdin tehdä kaikki vedot hyväkuntoisena, kunnes kramppi taas iski kunnolla päälle. Kotona lueskelin lenkin jälkeen täysin sattumalta uusimman Juoksija-lehden juttua urheilujuomista. Sieltä ilmenikin yksi mahdollinen vatsaongelmien lähde, tuoremehu. Olen ennen muutamaa lenkkiä juonut lasillisen omenamehua verensokerin nostamiseksi.
Tuoremehut kuuluvat hypertonisiin juomiin, jotka ovat hitaammin imeytyviä ja saattavat aiheuttaa herkkävatsaisille suolisto-ongelmia. Itse en ole juurikaan käyttänyt urheilujuomia. Meillä on kotona kahta erimerkkistä juomaa ja molemmat kuuluvat jutun mukaan myös noihin hypertonisiin juomiin. Sunnuntain pitkällä lenkillä mulla oli mukana toista noista urheilujuomista ja se saattaa selittää lenkin loppuvaiheessa ilmenneen orastavan suolistokrampin. Ajattelin silloin, että se oli vain yleistä väsymystä, mutta nyt kun aiheeseen perehdyin niin tajusin, että join aika loppuvaiheessa kerralla reilumman annoksen tuota urheilujuomaa. Herkkävatsaisille sopivampi vaihtoehto olisi hypotoniset juomat. Hypotonisissa juomissa neste imeytyy nopeammin eikä jää suolistoon vellomaan. Hypotonisia urheilujuomia on ainakin Maximilla ja Guzylla. Tarvinnee testata tätä teoriaa. Lisäksi on olemassa Isotonisia urheilujuomia, mutta niistä ei jutussa ollut mainittu mitään. Ovat ilmeisesti koostumukseltaan jotain näiden kahden väliltä.
Ideapark-juoksussa tarjoillaan tuota Guzyn juomaa. Tosin puolimaraton on sellainen matka, että luulisin sen menevän tarvittaessa pelkällä vedelläkin.

Ideapark-juoksun jälkeen on edessä lenkkareiden päivitys. Nykyiset toimii periaatteessa vielä ihan hyvin, mutta lenkin jälkeen huomaan kantapään olevan tömähdysherkkä. Ilmeisesti alkaa kenkien vaimennukset oleen loppuunajettu. Ennen puolimaratonia en ota enää riskiä jalkojen kipeytymisestä uusilla kengillä, mutta heti sen jälkeen suuntaan ostoksille.

Pitkällä lenkillä tuli omituinen hiertymäkin. Ilmeisesti sykemittarin vyö ja rintsikat oli jotenkin huonosti aseteltu ja nyt on oikeassa rinnassa pitkä palovammaa muistuttava haavauma. En huomannut sitä lenkkeillessäni ja koska se on tuolla alapuolella, en nähnytkään sitä, mutta suihkussa totesin, että nyt on jotain omituista. Meinasin kattoon hypätä, kun se kastuessaan alkoi kirvellä ja polttaa. Se ei haittaa menoa, kun muistaa asetella kaikki vermeet huolella paikoilleen. Torstaina lenkille lähtiessäni unohdin sen ja siitähän se taas ärtyi. Ai että voi olla inhottava. Varsinkin siellä suihkussa tekisi mieli huutaa ja hyppiä. No, josko nyt sen sitten muistaisin. Toivottavasti paranee pian ettei vaivaa pitkään.

Juoksuaika

On juostu on. Neljä kertaa viikossa lenkki, joista pari on peruslenkkiä, yksi vauhdikkaampi esimerkiksi vedoilla ja yksi pitempi. Viime sunnuntaina juoksin reilu parituntisen lenkin ja oli kiva huomata kuinka hyvin se sujui. Kahden tunnin ajan teki koko ajan mieli juosta vähän vauhdikkaammin. Tarkoituksella pidin kuitenkin vauhdin ja sykkeen matalammalla. Viimeiset viisitoista minuuttia olikin tuskaiset ja tuntui, että joka paikkaan sattui. Luulenpa, että vika oli vain korvieni välissä, kun olin jo melkein kotona niin aivot asennoitui lopettamiseen. Jäi kuitenkin ihan tyytyväinen fiilis ajatellen tuon Ideapark-juoksun läpijuoksemista.

Sunnuntai meni vähän kohkaamiseksi tuon liikunnan kanssa. Lenkin jälkeen kävin pikasuihkussa, vaihdoin vaatteet ja sitten lähdettiinkin kaveriporukalla perinteiselle kevätkaudenavajaispolkupyöräilylle kalamarkkinoille. Markkinoilla syötiin herkulliset kalalautaset ja tietty jätskit. Siitä onkin jäänyt kevään jäätelöhimo päälle. Kotiin päästyämme vaihdettiin taas pikapikaa vaatteet, otettiin lentopallo kainaloon ja lähdettin pelaan. Parin tunnin lentopallopelit kruunasi päivän niin, että loppuillaksi lösähdin nojatuoliin ja ruokailun jälkeen ei mennyt montaakaan minuuttia, kun silmien auki pitäminenkin kävi urheilusta.

Päätin muuten jättää tuon Pirkan pyöräilyn väliin. En ehdi sitä ennen paljoa polkemaan ja keskityn mielummin tuohon Venlojen viestiin.

Mitäs sulle...?

Maanantaina aloitin suunnistuskauteni. Iltarastit oli Soppeenharjulla ja kunnianhimoisesti valitsin heti vitosen lenkin. Eka rasti löytyi oikein mukavasti ja sinne mennessä tein vielä mieltä kirkastavan havainnon, ettei kannatakaan seurata aikomaani polkua vaan lähteä etenemään käyrän mukaan. Päädyin suoraan rastille. Siihen se sitten jäikin. Heti seuraavalla välillä sekosin poluista. Metsässä juoksemiseni muistutti vaihdellen enemmän balettitanssia tai jänöjussin loikkimista kuin juoksua. Luotto omaan taitoon oli nollissa. Vaikka olin täysin varma rastin sijainnista, muiden suunnistajien meno sai pääni sekaisin. En havainnut kartalta asioita, kuten hakkuuaukiota. Lähdin etenemään suoraan ja kesken kaiken päätinkin siirtyä läheiselle polulle. Ei ole ajankäytöllisesti erityisen kannattavaa poukkoilla edestakaisin ja muuttaa mieltään moneen kertaan. Lopputuloksena toiseksi viimeinen sija. Suunta ei siis oikeastaan voi olla kuin ylöspäin. Ainakaan kovin paljon alemmas ei voi tippua. Olipa se hämmästyttävän tökkivää puolen vuoden tauon jälkeen.

Keskiviikkona juoksulenkillä tuntui alusta asti, että nyt kulkee hyvin. Syke pysy koko lenkin ajan hyvällä tasolla, askel oli kevyt ja vauhtikin oli reipasta. Olisikohan jotain kehitystä kunnossa tapahtunut? Toivotaan. Lenkillä sattui myös erikoisin asia ikinä. Olin kääntynyt muutama sata metriä aikaisemmin ison tien vierestä pienemmälle, asutusalueen läpi menevälle tielle, kun viereeni ajoi auto, jonka kuljettaja morjesteli ja kysyi voisiko hetken häiritä. Kuljettaja oli suurinpiirtein omaa ikäluokkaani oleva mieshenkilö. Pysähdyin kuuntelemaan mikä miehellä oli ongelmana. Vaivautuneesti ja sanoja haeskellen hän totesi, että näytin söpöltä (!) juostessani ja tiedusteli olenko pitkällä lenkillä ja mitäs sen jälkeen? MITÄ?? Iskyritys hikisenä lenkkeillessäni?? Tuotin miehelle pettymyksen toteamalla olevani jo varattu, jonka jälkeen hän käänsi autonsa ympäri ja lähti takasin siihen suuntaan mistä tulikin. Siis oliko se vielä kääntynyt jostain mun perään? Loppulenkki menikin hihitellessä tapahtuneelle.
Kotona kerroin äijälle tapahtumasta. Hän lupasi heti ostaa meille juoksumaton ja minä kuulemma juoksen tästä lähtien autotallissa. :)

Kesäfiilis alkaa ottaan mielestä valtaa ja kaukomaillekin olisi taas kova kaipuu. Eipä taida vaan tänä vuonna reissaaminen onnistua. Fiilistellään siis alla olevilla vanhoilla kuvilla pitkältä reissulta. Aurinkoista kesän odottelua kaikille, jotka siitä tykkää!

Ajankohtainen aihe, tämä tulivuori Costa Ricassa

Tällänen karkki mulla joskus oli kesämenopelinä.

Ylläshiihto

Loma meni nopeasti kuten aina. Ylläksellä oli vielä huippuhiihtokelit.

Lauantaina ajelimme Ylläkselle ja olimme perillä kuuden aikaan illalla. Pitkän ajomatkan jälkeen olo oli sen verran väsähtänyt, että kävimme vain lyhyellä verryttelykävelyllä ja katsastamassa lyhyimmän reitin mökiltä hiihtoladulle. Poiketessamme lähikaupassa, joku kotiinlähtijä valitteli, ettei ollut koko yhdeksän päivän lomansa aikana nähnyt vilaustakaan auringosta. Huolestuttavaa.

Sunnuntaina heräilimme perinteisestä lappalaisesta kelomökistä ja yhdentoista aikaan olimme suksien päällä. Päivän mittaan totesimme lähtöajan olleen aivan liian myöhäinen. Öisin lämpötila oli hieman pakkasen puolella ja päivisin se humpsahti reilusti plussalle. Ladut ajettiin pääosin öisin, eli aikaisin aamusta oli latujen kunnon kannalta paras hiihtoaika. Puolen päivän jälkeen lämpö ja auringon paiste pehmensivät baanat niin, että hiihto muistutti enemmän tarpomista ja sukset suorastaan imeytyivät kiinni latuun. Tällä ensimmäisellä lenkillä kropalla meni aikansa muistellessa mikä laji nyt onkaan kyseessä. Etelässä kun ei enää muutamaan viikkoon hiihdetty. Liekö edellispäivän ajomatkalla ollut myös joku vaikutus, koska molemmilla syke oli parikymmentä pykälää normaalia korkeammalla. Jopa lepotilassa. Kävimme munkki-kaakaolla Velhon kodalla ja kilometrejä kertyi 30.

Maanantaille teimme hiihtosuunnitelman edellisiltana. Kilometrejä oli tarkoitus tulla kolmisenkymmentä. Aamupalaa syödessä tutkimme latukarttaa ja totesimme pienen laskuvirheen, matkaa tulisikin 40 kilometriä. Päätimme kuitenkin toteuttaa suunnitelman, koska reitti olisi tasaista. Kymmenen aikaan suuntasimme Lainion krouville, jossa pidimme ensimmäisen tauon. Siitä matka jatkui toiselle taukopaikalle Latvamajalle. Ennen sitä viimeiset kuusi kilometriä oli yhtä suurta tuskaa. Ruisleipä ja kaakao antoi sen verran lisäpotkua, että jaksoin lykkiä itseni vielä rinteiden juurelle Taigaan ansaitulle loppuhuurteiselle. Sen jälkeen ei tarvinnut kuin lasketella alas mäkeä mökille.

Tiistaina edellisen päivän tuskakilometrit olivat vielä niin tuoreessa muistissa, että päätimme pitää kevyemmän hiihtopäivän. Kävimme Luosujärven latukahvilassa. Edestakainen matka oli noin 15 kilometriä.

Keskiviikkona aikaistimme lähtöä ja yhdeksältä olimme jo hyvää vauhtia menossa Ylläksen ympärikierrokselle. Enpä muista lomaa jolloin olisin laittanut herätyskellon soittamaan seitsemältä aamulla! Aamulla olikin oikein kunnon lentokeli. Alkumatkasta latu kipusi tunturin yläosiin asti. Juuri ajettu ja luistava latupohja antoi potkua niin ettei ylämäki tuntunut missään. Sitten olikin edessä 1,5 kilometrin laskeutuminen tunturin toiselle puolelle keskivaikeaksi merkittyä latua pitkin. Otettuani lähikontaktia latuun jo helpolla osuudella, päätin lähteä laskuun auraillen. Mäen alla olin tyytyväinen valintaani. Vauhti olisi kasvanut muuten niin kovaksi, että ensimmäisessä mutkassa olisin löytynyt keloon kietoutuneena. Alhaalla huokaillessamme mäen haasteellisuutta, ylöspäin lähti pillit soiden ambulanssikelkka. Toivottavasti ketään ei tarvinnut irrotella männyn oksista. Loppumatkan reitti pysyttelikin lähinnä tunturin juurella ja välillä poikettiin Kesängin Keitaalle lätty-kaakaolle. Päätimme lopuksi tehdä vielä pienen lisäkiepin edessä olevan pitkän ja loivan alamäen houkuttelemina. Aluksi menikin kivasti, mutta viimeisellä kolmella kilometrillä hiihto menetti merkityksensä kahdentoista tien ylityksen vuoksi. Kaksi ylitystä uskaltauduttiin köpöttään sukset jalassa, mutta lopuilla kymmenellä ei ollut lumen hippusiakaan jäljellä. Ei siis muuta kuin sukset pois, sukset jalkaan, sukset pois, sukset jalkaan... Tässä siis keväthankien heikko kohta. Kumma kyllä kaikki ylitykset osuivat tälle yhdelle reitille. Muina päivinä niistä ei ollut haittaa. Päivän hiihtokilometreiksi kirjattiin 37.

 Minä, ruuhka ja osa Yllästä Äkäslompolon puolelta tutkailtuna

Torstain hiihtolenkin aloitimme autoilulla. Siirryimme ensin Äkäslompolon puolelle Navettagallerian pihaan ja lähdimme sieltä hiihteleen. Uusia maisemia nähkääs. Latu oli liukas ja itsestäni tuntui kuin en olisi ikinä suksilla ollutkaan. Tasapaino heitteli ja kroppa oli aivan unessa. Ei mennyt kuin 15 kilometriä heräilyyn ja hiihdon sujumiseen. Hangaskurun laavun ja Karhunkodan kautta kiersimme Lainion tunturin päätyen Kotamajalle ensimmäiselle tauolle. Hieman ennen Kotamajaa ladun varressa pörhisteli metso! Hetken seisahtumisen jälkeen totesin ukon olevan sen verran ärhentelevällä tuulella, etten uskaltanut jäädä syvempää tuttavuutta tekemään. Äijä uskaltautui vielä palaamaan ottamaan kaverista muutaman kuvan. Tauon jälkeen kroppakin alkoi lopulta toimia ja kiepsautimme lenkin Peurakallion kautta. Matkalle osui komeat Äkässaivon kanjonimaisemat seitakiven kera. Viimeiset viisikilometriä wassuttelimme järven jäällä vastatuulen. Sen jälkeen tiesi ja tunsi taas hiihtäneensä. Kilometrejä karttui 35.

Sellainen pörhistelijä

Torstai-iltana kävimme ihmisten ilmoilla katsomassa Virve Rostia, Freemania ja Menneisyyden vankeja. Sehän tietysti otti veronsa perjantaiaamuna. Rauhakseen heräilimme lumisateeseen. Siinä aamupalan mittaan pohdiskelimme miten päivä vietettäisiin ja katselimme kuinka lumisade muuttui rännän kautta vedeksi. Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä tutustumaan rinteisiin, mutta sade ja kova tuuli sekä noin sadan euron aloituskulu ennenkuin olisimme rinteessä ei saanut suurta innostusta aikaiseksi. Kumpikaan ei ole enää nykyään kovin innokas laskettelija, joten kahden kiinnostavan rinteen ja gondolihissin takia jätimme rinteisiin tutustumiseen tuleville vuosille. Päädyimme siis vielä kerran ladulle. Sadekin loppui pukeutuessamme ja aurinko aloitti paistelun. Kevyttä krapulahiihtelyä Luosujärvelle ja takaisin, matkana taas noin 15 kilometriä. Ladulta tähyilimme tunturiin ja huomasimme gondolihissin olevan pois pelistä. Olisiko ollut liian kova tuuli. Hyvä ettemme pelkästään sen takia lähtenyt rinteeseen.

Viikon aikana latuja kierrettiin reilun 170 kilometrin verran. Sää oli enemmän kuin suosiollinen. Vaikka välillä satoi jopa vettä, niin aina siinä vaiheessa, kun me kömmimme mökistä ladulle, aurinko ilmestyi jostain. Tuloksena nenän kesiminen, heh. Onnistunut loma oli ja nyt voin hyvillä mielin siirtää sukset kesäsäilytykseen.

Koko talvena hiihdin 730 kilometriä. Aika huimasti, kun vertaa edellistalven 300 kilometriin ja sitä edeltävien 15 vuoden hiihtoinhoon. :)

 Ylläsjärven puolelta

Talven loppu ja kevään alku

On tullut talven päättäjäisten aika. Lauantaiaamuna lähdemme viikon lomalle Ylläkselle. Lapin keväthangille on hyvä päättää tämän talven hiihtokausi. Ja loma on tarpeen.

Täällä etelässä kevät on jo potkaistu käyntiin. Pesin ja puunasin molemmat fillarini. Maasturi odottelee vielä takavaihtajan kiristystä. Pari pientä persuksen totuttamislenkkiäkin olen jo tehnyt. Lukkopolkimia en uskaltanut vielä käyttää. Josko loman jälkeen olisi irtohiekat putsailtu, pahimmat routavauriot hieman tasottunut ja jalankulkijat tottuneet ohi suihkiviin fillareihin. Tulisi vähemmän yllättäviä tilanteita ja voisin keskittyä paremmin noiden klossien käyttöön.

Juoksulenkit on säännöllistynyt ja jonkinlaista harjoitusohjelmaakin yritän noudattaa. Hurjan pian edessä on tuo Ideapark-juoksu. Hirvittää. Olisi kannattanut valita sittenkin se kymppi. Jää juoksuaika vähäiseksi ennen puolikasta. Tavoitteena on juosten läpi. Se riittää tällä kertaa. Tulevaisuudessa voin sitten miettiä niitä aikoja. Tuo tulee olemaan muuten elämäni ensimmäinen osallistuminen juoksutapahtumaan.

Pääsiäispuuhastelua

Pääsiäislauantaina äijä ja muutama kaveri aloittivat pihatyöt takapihallamme kaatamalla paljon puita. Itse olen toiminut varsinaisena emäntänä leipoen heille ensin välipalaksi mustikkamuffinseja ja myöhemmin tarjosin lounaaksi makaronilaatikkoa, vastapaistettujen sämpylöiden ja tuoreen salaatin kera. Namskis.

 Mustikkamuffinseja, ohje täältä.

Kauralesesämpylöitä. Höyryävän lämpöisinä tekivät hyvin kauppansa.

Tulppaanit tuovat pääsiäisen tunnelman. Unohtamatta suklaamunia.