torstai 25. maaliskuuta 2010
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Siirtymävaihe
Olen vähitellen siirtämässä lajipainotusta hiihdosta juoksuun. Tiistaina kävin juoksemassa. Ensin puoli tuntia hyvin kevyttä hölkkäilyä. Jalat ja vatsa olivat ihmeissään, että mitäs nyt tapahtuu. Sopeutuivat kyllä hyvin lenkin edetessä. Puolen tunnin hölkkäilyn jälkeen vedin kuusi minuutin mittaista vetoa. Jokainen hieman vauhdikkaammin kuin edellinen ja välissä kaksi minuuttia kävellen. Päädyin hölkän sijasta kävelemään nuo palautusosuudet, ettei olisi liian rankka setti. Lenkistä jäi todella hyvä fiilis. Oli hienoa juosta auringon paistaessa ja lämpömittarin näyttäessä muutamaa plussamerkkistä astetta. Tuli keväinen olo. Enää ei harmita yhtään hiihtokauden loppuminen. Kevät ja kesäkin on hienoa aikaa.
Vapaa-ajalla kaikki on oikein mallillaan. Ilmeisesti hyvä olo tarvii kuitenkin aina jotain vastapainoa. Aamuisin töihin raahautuminen ei aiheuta suuria riemunkiljahduksia. Töitä riittää vaihtelevasti, mutta ahistaa. Asiat on levällään. Ihmisiä ei kiinnosta tai jos kiinnostaa ei ole aikaa tai jos on aikaa ei ole valtuuksia. Räävitään sieltä ja täältä. Kukaan ei tee päätöksiä. Keskitytään epäolennaiseen. Valitetaan kaikesta. Tuntuu, että suurin osa porukasta on jotenkin taantunut vain istumaan paikallaan ja odottamaan, että Jotain tapahtuisi. Kukaan ei tiedä mitä ja mihin suuntaan.
Välillä tekisi mieleni räjähtää ja avautua suureen ääneen kaikille. Välillä hakata päätä seinään. Välillä purskahtaa itkuun. Välillä hakea sairaslomaa. Yleensä vaan kävellä ovesta pihalle ja jättää kaikki taakseen.
Kohta on talviloma. Sinne asti sinnittelen vaikka teipaten pääni kasaan jeesusteipillä. Josko loman aikana se Jokin tapahtuisi. Aina sopii toivoa.
Vapaa-ajalla kaikki on oikein mallillaan. Ilmeisesti hyvä olo tarvii kuitenkin aina jotain vastapainoa. Aamuisin töihin raahautuminen ei aiheuta suuria riemunkiljahduksia. Töitä riittää vaihtelevasti, mutta ahistaa. Asiat on levällään. Ihmisiä ei kiinnosta tai jos kiinnostaa ei ole aikaa tai jos on aikaa ei ole valtuuksia. Räävitään sieltä ja täältä. Kukaan ei tee päätöksiä. Keskitytään epäolennaiseen. Valitetaan kaikesta. Tuntuu, että suurin osa porukasta on jotenkin taantunut vain istumaan paikallaan ja odottamaan, että Jotain tapahtuisi. Kukaan ei tiedä mitä ja mihin suuntaan.
Välillä tekisi mieleni räjähtää ja avautua suureen ääneen kaikille. Välillä hakata päätä seinään. Välillä purskahtaa itkuun. Välillä hakea sairaslomaa. Yleensä vaan kävellä ovesta pihalle ja jättää kaikki taakseen.
Kohta on talviloma. Sinne asti sinnittelen vaikka teipaten pääni kasaan jeesusteipillä. Josko loman aikana se Jokin tapahtuisi. Aina sopii toivoa.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Neuloo
Siitä on aikalailla vuosi aikaa, kun täällä blogissakin tuskailin suosikki-villasukkien kohtaloa. Silloin sain aikaiseksi haettua Emmin lupailemat puikot ja langan jämät, mutta sinne ne silti jäivät oman koppansa pohjalle nököttämään. Ongelma ratkesi, kun löysin vielä jostain yhdet mummun neulomat sukat.
Ne sukat kesti yhden talven ja nyt niissäkin on reikä! Kaivoin puikot ja langat sieltä kopastaan ja surffasin sivustoille Kaspaikka ja Novita. Perjantai-iltana neuloin testitilkkua muistellen ja kokeillen erilaisia tyylejä. Lauantaina en enää malttanut mieltäni vaan valitsin sellaisen langan jota voisi olla yksien sukkien verran. Ja niinhän se sukka rupes syntyyn. Kertaakaan ei ole mennyt edes hermo! Vaikka aluksi tuntui, että viidessä puikossa on muutama liikaakin.
Ne sukat kesti yhden talven ja nyt niissäkin on reikä! Kaivoin puikot ja langat sieltä kopastaan ja surffasin sivustoille Kaspaikka ja Novita. Perjantai-iltana neuloin testitilkkua muistellen ja kokeillen erilaisia tyylejä. Lauantaina en enää malttanut mieltäni vaan valitsin sellaisen langan jota voisi olla yksien sukkien verran. Ja niinhän se sukka rupes syntyyn. Kertaakaan ei ole mennyt edes hermo! Vaikka aluksi tuntui, että viidessä puikossa on muutama liikaakin.
Nyt päässä viriää jo paljon uusia ajatuksia. Haluaisin ehdottomasti tehdä itselleni sukat tästä langasta. Näyttävät niin herkullisilta! Katotaan nyt kauanko tää innostus kestää.
Ensimmäinen sukka on jo valmis.
Sukka ja sille syntyvä kaveri.
Kulttuuria
Olipas varsin mukava viikonloppu.
Perjantaina hilpaisin heti töiden jälkeen hiihtolenkille, jossa mikään ei sujunut. Se nyt ei ollut erityisen mukavaa, mutta eipä se isommin häirinnytkään. Aina ei vaan suju. Pikainen suihku ja suunta Pyynikille Isku - VaLePa lenttispeliin. Ei voi sano tunnelman olleen katossa. Se oli paljon enemmän. Ei mahtunut saliin. Välillä tuntui, että happikin loppuu ja hikipisarat kirpos iholle. Hyvä peli oli ja viiden erän jälkeen voittokin tuli!
Lauantaina shoppailtiin äijän kanssa. Vaatteita, vaatteita, vaatteita. Farkkuja, paitoja, lisää farkkuja ja vielä vähän farkkuja. Ja paitoja. Ensimmäisen kerran IKINÄ sain ostaa itselleni farkkuja, joiden vyötärön koko tuumissa on alle 30. Voi sitä hymyn leveyttä, kun myyjä kantoi sovituskoppiin aina vaan pienempää kokoa. Vuosia farkkujen ostaminen on höystetty tuskalla, ahdistuksella ja itseinholla. Eipä ole enää.
Nopean kotona pyörähtämisen jälkeen lähdettiin takasin kaupunkiin. Tällä kertaa kavereiden kera. Amarillossa täytettiin vatsat, jonka jälkeen siirryttiin kerros alemmaksi Ilveksen yökerhoon Tomaatteja!Tomaatteja! -stand up shown vietäväksi. Nauru raikasi. Kaikki neljä esiintyjää (Joni Koivuniemi, Joonas Nordman, Teemu Vesterinen ja Ismo Leikola) onnistuivat hyvin. Jutut olivat ajankohtaisia, osuvia ja todellakin hauskoja. Vaikka muutamia samoja aiheita esiintyi eivät silti toistaneet toisiaan. Kenenkään puolesta ei tarvinnut tuntea myötähäpeää. Itse olen suhtautunut Leikolaan varauksella. Mielestäni hänen jutut eivät ihan joka tilanteeseen ole sopinut. Nyt Leikola keräsi viimeisenä esiintyessään loputkin marjat pussiinsa. Toimi. Kaikille neljälle Kiitokset. Onnistunut show!
Sunnuntaina krapulaperkele yritti hiipparoida pääkoppaan, mutta en antanut sille valtaa. Hiihtolatu kutsui. Kevyt tunnin lenkki ei ollut niin kevyt kuin oli tarkoitus. Olisiko krapulaperkele roikkunut vielä suksien kannoilla? Tulipa kuitenkin suksittua. Tämän viikonlopun teemana oli nopeat välikääntymiset kotona, joten tässäkin välissä tein sellaisen ja vaihdoin hiihtovermeet lentopalloiluvermeisiin. Pari tuntia lentopalloa kruunasi mukavan viikonlopun.
Perjantaina hilpaisin heti töiden jälkeen hiihtolenkille, jossa mikään ei sujunut. Se nyt ei ollut erityisen mukavaa, mutta eipä se isommin häirinnytkään. Aina ei vaan suju. Pikainen suihku ja suunta Pyynikille Isku - VaLePa lenttispeliin. Ei voi sano tunnelman olleen katossa. Se oli paljon enemmän. Ei mahtunut saliin. Välillä tuntui, että happikin loppuu ja hikipisarat kirpos iholle. Hyvä peli oli ja viiden erän jälkeen voittokin tuli!
Lauantaina shoppailtiin äijän kanssa. Vaatteita, vaatteita, vaatteita. Farkkuja, paitoja, lisää farkkuja ja vielä vähän farkkuja. Ja paitoja. Ensimmäisen kerran IKINÄ sain ostaa itselleni farkkuja, joiden vyötärön koko tuumissa on alle 30. Voi sitä hymyn leveyttä, kun myyjä kantoi sovituskoppiin aina vaan pienempää kokoa. Vuosia farkkujen ostaminen on höystetty tuskalla, ahdistuksella ja itseinholla. Eipä ole enää.
Nopean kotona pyörähtämisen jälkeen lähdettiin takasin kaupunkiin. Tällä kertaa kavereiden kera. Amarillossa täytettiin vatsat, jonka jälkeen siirryttiin kerros alemmaksi Ilveksen yökerhoon Tomaatteja!Tomaatteja! -stand up shown vietäväksi. Nauru raikasi. Kaikki neljä esiintyjää (Joni Koivuniemi, Joonas Nordman, Teemu Vesterinen ja Ismo Leikola) onnistuivat hyvin. Jutut olivat ajankohtaisia, osuvia ja todellakin hauskoja. Vaikka muutamia samoja aiheita esiintyi eivät silti toistaneet toisiaan. Kenenkään puolesta ei tarvinnut tuntea myötähäpeää. Itse olen suhtautunut Leikolaan varauksella. Mielestäni hänen jutut eivät ihan joka tilanteeseen ole sopinut. Nyt Leikola keräsi viimeisenä esiintyessään loputkin marjat pussiinsa. Toimi. Kaikille neljälle Kiitokset. Onnistunut show!
Sunnuntaina krapulaperkele yritti hiipparoida pääkoppaan, mutta en antanut sille valtaa. Hiihtolatu kutsui. Kevyt tunnin lenkki ei ollut niin kevyt kuin oli tarkoitus. Olisiko krapulaperkele roikkunut vielä suksien kannoilla? Tulipa kuitenkin suksittua. Tämän viikonlopun teemana oli nopeat välikääntymiset kotona, joten tässäkin välissä tein sellaisen ja vaihdoin hiihtovermeet lentopalloiluvermeisiin. Pari tuntia lentopalloa kruunasi mukavan viikonlopun.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Sitä suomalaista hulluutta?
Pidin itseäni jossain määrin kajahtaneena, kun torstaisessa lumipyryssä vääntäydyin hiihtoladulle. Entistä enemmän epäilin omaa korvien väliäni, kun jopa nautin siitä touhusta. Pyry ei haitannut yhtään. Liiallista ruuhkaakaan ladulla ei ollut.
Kesken lenkin ladun yli vilahti kaksi juoksijaa. Eivät sentään ihan umpihankeen rynnänneet, mutta pientä polkua seuraillen keskelle metsää. Ei kai siinäkään vielä mitään, mutta oli jo pilkkopimeää ja juoksijoilla oli otsalamput päässä! Silloin totesin, että on niitä muitakin hulluja. Ehkä vielä hieman itseäni hullumpia. Itse pyrin pysymään pimeän aikaan sentäs kunnan tarjoaman valaistuksen ulottuvissa. Mutta varmasti oli heilläkin mukava lenkki.
Kesken lenkin ladun yli vilahti kaksi juoksijaa. Eivät sentään ihan umpihankeen rynnänneet, mutta pientä polkua seuraillen keskelle metsää. Ei kai siinäkään vielä mitään, mutta oli jo pilkkopimeää ja juoksijoilla oli otsalamput päässä! Silloin totesin, että on niitä muitakin hulluja. Ehkä vielä hieman itseäni hullumpia. Itse pyrin pysymään pimeän aikaan sentäs kunnan tarjoaman valaistuksen ulottuvissa. Mutta varmasti oli heilläkin mukava lenkki.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Mielessä
Omista ajatuksistakin huomaa, että kevät lähestyy. Kaikki vanhat vaatteet näyttää virttyineiltä. Hiukset vapautuu pipon alta ja kaipaavat jotain uutta eloa. Tulee tarve puristaa kropasta viimeiset makkarat pois ja timmiytyä kesäfileeksi (niinkuin joka kevät ja koskaan se ei ole vielä onnistunut). Tekisi mieli jo tuupata paksut talvivaatteet vaatehuoneen perälle ja viskata raskaat talvikengät nurkkaan. Kotiinkin voisi ostaa vaikka uusia pyyhkeitä ja pöytäliinoja tai mattoja. Ehdottomasti tulppaaneja pitää hankkia. Yrittäisiköhän sitä jopa yhteiseloa jonkun uuden viherkasvin kanssa? Kummasti tuo keväinen auringon paiste aiheuttaa mielessä liikehdintää. Ensimmäisen kerran kun on sujauttanut aurinkolasit silmille se on menoa. Ainoa mikä vielä pitää talvessa kiinni on hiihto. Siitä en haluaisi vielä luopua.
Eilen lähdin Lamminpään tasaisille laduille kevyelle palauttavalle hiihtolenkille. Jäi todellakin kevyeksi lenkiksi. Latu oli täynnä puista tippuneita roskia. Kymmenen minuuttia hiihdin väistellen kunnes palasin takaisin. Heikoksi jäänyt lenkki harmitti sen verran, että kotona kiskasin lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Puoli tuntia hissuttelin sohjossa. Ei nyt varsinainen flow iskenyt sielläkään, mutta ainakin tuli alotettua jalkojen totuttaminen juoksuun taas hiihtokauden lähestyessä loppuaan. Niin, ja Ideapark-juoksun puolimaratonin puskiessa tajuntaan.
Eilen lähdin Lamminpään tasaisille laduille kevyelle palauttavalle hiihtolenkille. Jäi todellakin kevyeksi lenkiksi. Latu oli täynnä puista tippuneita roskia. Kymmenen minuuttia hiihdin väistellen kunnes palasin takaisin. Heikoksi jäänyt lenkki harmitti sen verran, että kotona kiskasin lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Puoli tuntia hissuttelin sohjossa. Ei nyt varsinainen flow iskenyt sielläkään, mutta ainakin tuli alotettua jalkojen totuttaminen juoksuun taas hiihtokauden lähestyessä loppuaan. Niin, ja Ideapark-juoksun puolimaratonin puskiessa tajuntaan.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Puoli Pirkka - jälkipuinti
Pirkan Hiihdon puolikas eli 45 kilometriä on nyt hyväksytysti suoritettu. Loppuaika oli 4:17:36. Alla tunnelmia ja havaintoja.
Palaan vielä sen verran hiihtoa edeltäviin tapahtumiin, että lauantaina pohdimme sen päivän ruokailua. Olisi hyvä valita jotain varmaa, ettei minun itsekeskeinen vatsani saa mitään kummallisia oireita. Ruoan osalta kaikki menikin kivasti. En yleensä juo ruokailun aikana mitään, vaan heti syötyäni kulautan ison lasillisen maitoa kerralla kurkkuun. Niin nytkin. Kunnes osa maidosta purskahti takaisin lasiin siinä vaiheessa, kun pohjalta paljastui maitokökköjä. Jes. Ilta menikin odotellessa, koska se maito tulee jostain päästä vauhdilla ulos. Kaikeksi onneksi vatsani suostui sen sulattamaan suosiolla eikä koko yö mennyt vessassa. Huhhuh. Tuleepa taas oltua kriittisempi maitopurkkien päiväyksien kanssa.
Sitten itse kisaan. Hieman negatiivista palautetta täytyy antaa järjestäjille lähtöpaikalla. Tampereelle lähtevien reppujen jättöpaikkaa ei ollut merkitty mitenkään. Kyllähän se toki kyselemällä selvisi. Minkäänalaisia kuulutuksia ei joko tullut tai sitten ne ei kuulunut läheskään koko alueella. Esimerkiksi lähdön myöhästyminen 10 minuutilla olisi ollut kiva tieto kuulla. Mutta matkaan päästiin. Alkuhärdelli oli aikamoinen, kun kaikki vapaan tyylin puolimatkalaiset starttasivat samalla laukauksella. Sauvojen kanssa sai olla tarkkana, ettei omat jäänyt kenenkään suksien alle tai ettei itse hiihtänyt muiden sauvoille. Kun alkuruuhkasta päästiin, matka taittui reipasta tahtia. Turhankin reipasta. Ensimmäiselle huoltopisteelle kahdeksan kilometrin päähän olin suihkinut 32 minuutissa. Tavoite oli noin 45 minuuttia. Huoltopisteeltä eteenpäin oli noin kilometrin kävelyosuus, jonka aikana oma meno oli helppo rauhoittaa. Tuota tahtia olisi noutaja voinut tulla hyvinkin aikaisessa vaiheessa. Toki maasto oli alkumatkasta aika tasaista, jopa laskuvoittoista.
Siitä sitten hiihtelin erilaisissa letkoissa aurinkoisesta säästä nauttien. 7-8 kilometrin välein oli huoltopisteitä, joilla napsin hieman rusinoita ja mehua. Muuta ei juuri tehnyt mieli. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuota matkan aikana tapahtuvaa tankkausta voisi olla syytä harjoitella. Väkisin tunkea jotain mahaansa. Saattaisi auttaa jaksamiseen loppumatkasta. Mutta nyt ei vaan maistunu.
30 kilometrin jälkeen romahdus tuli. Pahamaineisen Rokkakosken mäen selvisin vielä jotakuinkin kunnialla, mutta muutama kilometri sen jälkeen puutumus iski. Jokainen pienikin mäen nyppylä tuntui ylitsepääsemättömältä. Ja jokaisen mäen nyppylän päällä tuntui, että tulee oksennus. Enpä ole ennen kokenut tuollaistakaan tunnetta, että alkaa urheillessa oksettaan. Noin kahdeksan kilometriä ennen maalia oli viimeinen huoltopiste Julkujärvellä ja se tuli tarpeeseen. Sen jälkeen vähän taas helpotti. Maasto siitä eteenpäin oli tuttua, mikä varmasti osaltaan auttoi myös. Ylämäissä en enää loppumatkasta suksia jaksanut luistattaa, mutta hitaasti taivaltaen nekin voitin.
Matkan aikana hiihtäjiä tuli ja meni jos jonkinlaisia. Mieleeni jäi erityisesti Julkujärven nousun jälkeen perinteisellä tyylillä etenevä mies, joka lauleskeli, kun tulin hänen kohdalleen. Nähdessään minut mies kysäisi: "Otetaanko kisa maaliin?". Ei sitten kuitenkaan otettu, kun hänkin totesi, että viimeiset 40 kilometriä on sattunut kaikkialle muualle paitsi päähän. Toivottelimme hyvät loppumatkat ja jatkoimme omia vauhtejamme. Näistä kohtaamisista tulee hyvä mieli.
Kunnon väsymysvaiheessa kiukkua taas meinasivat herättää isot miehet. Kehtaavatkin jäädä peesaamaan puoli kuollutta naisparkaa. Melkein jouduin pysähtymään ennen kuin suostuivat meneen ohi. Oma äijäni totesi kisan jälkeen sen olleen hyvinkin yleinen tapa. Melkein järjestäen jokaisen letkan kärjessä vetojuhtana oli kuulemma joku nainen. Ainoastaan yhdeltä mieheltä sain kiitokset ylämäen peesiavusta. Hän toivotteli minut kyllä tervetulleeksi omaan peesiinsäkin, mutta enpä siinä kauaa pysynyt.
Ihmettelin matkan aikana, että liikkeellä oli useita vapaan tyylin hiihtäjiä, joilla tekniikka oli aika heikosti hallussa. En itsekään ole mikään kilpahiihtäjä, mutta jotakuinkin osaan kuitenkin hyödyntää erilaisia tekniikoita. Melkein hattua nostan niille, jotka perusluistelulla, eli kuokalla, puursivat koko matkan.
Viisi kilometriä ennen maalia ihmettelin, kun ladulla seisoskeleva hahmo näytti jotenkin tutulta. Kaveri, joka ei juuri ladulla viihdy, oli hypännyt suksille ja lähtenyt kannustamaan. Se oli oikein positiivinen yllätys. Tuttu juttuseura puolen kilometrin matkalla tuntui todella hyvältä. Keskityin hetkeksi johonkin muuhun kuin siihen suksimiseen. Olisi kyllä todennäköisesti ollut hyvin erilainen matka, kun olisi ollut joku kaveri seurana koko ajan. Eipä kaveripiiristä vaan oikein löydy samantasoisia ja samalla tyylillä hiihtäviä.
Koko hiihdon ajan seuranani oli päänsärky. Ei se hiihtoa onneksi haitannut. Epäilen, että johtui selän ja hartioiden kireydestä. Sitä taas en huomannut matkan aikana juurikaan, mutta voi pyhä jysäys sitä tunnetta hiihdon jälkeen ja koko loppuillan. Eipä oo niin tosissaan sattunut aikoihin. Relaksanttia olisi tehnyt mieli ottaa, mutta tuollaisen urheilusuorituksen jälkeen kolmiolääkkeen syöminen epäilytti sen verran, etten uskaltanut. Tarvinnee suunnata hierojan käsittelyyn, josko tuota selkää saisi jotenkin auottua.
Hiihtokeli oli mitä mahtavin. Sopiva pakkanen ja auringon paiste. Aurinkolasit silmillä sain hiihdellä suurimman osan matkasta. Lähes 3000 hiihtäjän massalla latupohja tosin puuroutui ja erityisesti ylämäet olivat raskaita. Jalkoja jouduin reilusti nostelemaan päästäkseni pöperössä eteenpäin.
Epävirallisten tulosten mukaan sijoitukseni oli naisten yleisessä sarjassa 42. Osallistujia oli 55. Jokunen jäi siis taaksekin. Omasta mielestäni yllättävänkin moni. Suoritukseeni olen tyytyväinen. Vallinneissa keliolosuhteissa, suksien luisto-ominaisuuksilla ja tällä kunnolla en olisi yhtään parempaan pystynyt. Kaikkeni annoin mitä annettavissa oli. Neljän tunnin aikaraja ei alittunut eli hiihtopuku jäi saamatta. Äijä oli kyllä sitä mieltä, että tuolla suorituksella sen olisi ansainnut. Ehkä sitten alennusmyynneistä. Harkitaan.
Kokemus oli kuitenkin niin rankka, että syvästi kumartaen kunnioitan kaikkia niitä, jotka hiihtivät täyden matkan eli 90 kilometriä. En olisi itse siihen pystynyt. Ainakaan vielä.
Palaan vielä sen verran hiihtoa edeltäviin tapahtumiin, että lauantaina pohdimme sen päivän ruokailua. Olisi hyvä valita jotain varmaa, ettei minun itsekeskeinen vatsani saa mitään kummallisia oireita. Ruoan osalta kaikki menikin kivasti. En yleensä juo ruokailun aikana mitään, vaan heti syötyäni kulautan ison lasillisen maitoa kerralla kurkkuun. Niin nytkin. Kunnes osa maidosta purskahti takaisin lasiin siinä vaiheessa, kun pohjalta paljastui maitokökköjä. Jes. Ilta menikin odotellessa, koska se maito tulee jostain päästä vauhdilla ulos. Kaikeksi onneksi vatsani suostui sen sulattamaan suosiolla eikä koko yö mennyt vessassa. Huhhuh. Tuleepa taas oltua kriittisempi maitopurkkien päiväyksien kanssa.
Sitten itse kisaan. Hieman negatiivista palautetta täytyy antaa järjestäjille lähtöpaikalla. Tampereelle lähtevien reppujen jättöpaikkaa ei ollut merkitty mitenkään. Kyllähän se toki kyselemällä selvisi. Minkäänalaisia kuulutuksia ei joko tullut tai sitten ne ei kuulunut läheskään koko alueella. Esimerkiksi lähdön myöhästyminen 10 minuutilla olisi ollut kiva tieto kuulla. Mutta matkaan päästiin. Alkuhärdelli oli aikamoinen, kun kaikki vapaan tyylin puolimatkalaiset starttasivat samalla laukauksella. Sauvojen kanssa sai olla tarkkana, ettei omat jäänyt kenenkään suksien alle tai ettei itse hiihtänyt muiden sauvoille. Kun alkuruuhkasta päästiin, matka taittui reipasta tahtia. Turhankin reipasta. Ensimmäiselle huoltopisteelle kahdeksan kilometrin päähän olin suihkinut 32 minuutissa. Tavoite oli noin 45 minuuttia. Huoltopisteeltä eteenpäin oli noin kilometrin kävelyosuus, jonka aikana oma meno oli helppo rauhoittaa. Tuota tahtia olisi noutaja voinut tulla hyvinkin aikaisessa vaiheessa. Toki maasto oli alkumatkasta aika tasaista, jopa laskuvoittoista.
Siitä sitten hiihtelin erilaisissa letkoissa aurinkoisesta säästä nauttien. 7-8 kilometrin välein oli huoltopisteitä, joilla napsin hieman rusinoita ja mehua. Muuta ei juuri tehnyt mieli. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuota matkan aikana tapahtuvaa tankkausta voisi olla syytä harjoitella. Väkisin tunkea jotain mahaansa. Saattaisi auttaa jaksamiseen loppumatkasta. Mutta nyt ei vaan maistunu.
30 kilometrin jälkeen romahdus tuli. Pahamaineisen Rokkakosken mäen selvisin vielä jotakuinkin kunnialla, mutta muutama kilometri sen jälkeen puutumus iski. Jokainen pienikin mäen nyppylä tuntui ylitsepääsemättömältä. Ja jokaisen mäen nyppylän päällä tuntui, että tulee oksennus. Enpä ole ennen kokenut tuollaistakaan tunnetta, että alkaa urheillessa oksettaan. Noin kahdeksan kilometriä ennen maalia oli viimeinen huoltopiste Julkujärvellä ja se tuli tarpeeseen. Sen jälkeen vähän taas helpotti. Maasto siitä eteenpäin oli tuttua, mikä varmasti osaltaan auttoi myös. Ylämäissä en enää loppumatkasta suksia jaksanut luistattaa, mutta hitaasti taivaltaen nekin voitin.
Matkan aikana hiihtäjiä tuli ja meni jos jonkinlaisia. Mieleeni jäi erityisesti Julkujärven nousun jälkeen perinteisellä tyylillä etenevä mies, joka lauleskeli, kun tulin hänen kohdalleen. Nähdessään minut mies kysäisi: "Otetaanko kisa maaliin?". Ei sitten kuitenkaan otettu, kun hänkin totesi, että viimeiset 40 kilometriä on sattunut kaikkialle muualle paitsi päähän. Toivottelimme hyvät loppumatkat ja jatkoimme omia vauhtejamme. Näistä kohtaamisista tulee hyvä mieli.
Kunnon väsymysvaiheessa kiukkua taas meinasivat herättää isot miehet. Kehtaavatkin jäädä peesaamaan puoli kuollutta naisparkaa. Melkein jouduin pysähtymään ennen kuin suostuivat meneen ohi. Oma äijäni totesi kisan jälkeen sen olleen hyvinkin yleinen tapa. Melkein järjestäen jokaisen letkan kärjessä vetojuhtana oli kuulemma joku nainen. Ainoastaan yhdeltä mieheltä sain kiitokset ylämäen peesiavusta. Hän toivotteli minut kyllä tervetulleeksi omaan peesiinsäkin, mutta enpä siinä kauaa pysynyt.
Ihmettelin matkan aikana, että liikkeellä oli useita vapaan tyylin hiihtäjiä, joilla tekniikka oli aika heikosti hallussa. En itsekään ole mikään kilpahiihtäjä, mutta jotakuinkin osaan kuitenkin hyödyntää erilaisia tekniikoita. Melkein hattua nostan niille, jotka perusluistelulla, eli kuokalla, puursivat koko matkan.
Viisi kilometriä ennen maalia ihmettelin, kun ladulla seisoskeleva hahmo näytti jotenkin tutulta. Kaveri, joka ei juuri ladulla viihdy, oli hypännyt suksille ja lähtenyt kannustamaan. Se oli oikein positiivinen yllätys. Tuttu juttuseura puolen kilometrin matkalla tuntui todella hyvältä. Keskityin hetkeksi johonkin muuhun kuin siihen suksimiseen. Olisi kyllä todennäköisesti ollut hyvin erilainen matka, kun olisi ollut joku kaveri seurana koko ajan. Eipä kaveripiiristä vaan oikein löydy samantasoisia ja samalla tyylillä hiihtäviä.
Koko hiihdon ajan seuranani oli päänsärky. Ei se hiihtoa onneksi haitannut. Epäilen, että johtui selän ja hartioiden kireydestä. Sitä taas en huomannut matkan aikana juurikaan, mutta voi pyhä jysäys sitä tunnetta hiihdon jälkeen ja koko loppuillan. Eipä oo niin tosissaan sattunut aikoihin. Relaksanttia olisi tehnyt mieli ottaa, mutta tuollaisen urheilusuorituksen jälkeen kolmiolääkkeen syöminen epäilytti sen verran, etten uskaltanut. Tarvinnee suunnata hierojan käsittelyyn, josko tuota selkää saisi jotenkin auottua.
Hiihtokeli oli mitä mahtavin. Sopiva pakkanen ja auringon paiste. Aurinkolasit silmillä sain hiihdellä suurimman osan matkasta. Lähes 3000 hiihtäjän massalla latupohja tosin puuroutui ja erityisesti ylämäet olivat raskaita. Jalkoja jouduin reilusti nostelemaan päästäkseni pöperössä eteenpäin.
Epävirallisten tulosten mukaan sijoitukseni oli naisten yleisessä sarjassa 42. Osallistujia oli 55. Jokunen jäi siis taaksekin. Omasta mielestäni yllättävänkin moni. Suoritukseeni olen tyytyväinen. Vallinneissa keliolosuhteissa, suksien luisto-ominaisuuksilla ja tällä kunnolla en olisi yhtään parempaan pystynyt. Kaikkeni annoin mitä annettavissa oli. Neljän tunnin aikaraja ei alittunut eli hiihtopuku jäi saamatta. Äijä oli kyllä sitä mieltä, että tuolla suorituksella sen olisi ansainnut. Ehkä sitten alennusmyynneistä. Harkitaan.
Kokemus oli kuitenkin niin rankka, että syvästi kumartaen kunnioitan kaikkia niitä, jotka hiihtivät täyden matkan eli 90 kilometriä. En olisi itse siihen pystynyt. Ainakaan vielä.
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Motivaattori
Pirkkaan valmistautuminen on hyvällä mallilla. Eilen kävin pienellä herättelylenkillä ja sukset luisti kuin unelma. Muut meinas jäädä jalkoihin, kun meitsi vaan lasketteli meneen. :) Suksiin oli siinä vaiheessa tehty jo pohjustus ja laitettu kaksi kerrosta sinistä (suositus -7-12 asteen pakkaselle) voidetta. Ennen tuota lenkkiä ajatuksena oli laittaa siihen päälle vielä yksi kerros tuota sinistä ja päällimäiseksi kerros violettia (suositus -2-7 asteen pakkaselle) fluorivoidetta. Lämpötila oli lenkin aikana jossain 4 ja 5 pakkasasteen hujakoilla. Sunnuntaiksi on ennustettu jotain 6 tai 8 asteen pakkasta päivällä. Siinä hiihdellessä sitten voiteluakin mietin ja tulin siihen tulokseen, että tuo sininen toimi niin hyvin ja sunnuntaina pitäisi olla vielä kylmempi, niin laitankin sitä pelkästään suksiin. Jätetään se violetti pois. Sinisestä meillä ei ole fluorivoidetta ja se maksaa maltaita, joten tyydyin perusvoiteeseen. Luulenpa, että mun vauhdissa on joku rajoittavampikin tekijä kuin fluorivoide!
Lihasten herättelyn lisäksi laitoin itseäni eilen muutenkin kisakuntoon. Varpaankynnet on leikattu, jaloista kovettumat poistettu, huolellinen venyttely suoritettu ja piilolinssitkin on superpuhdistuksessa. Ainoa pieni huolenaihe oman kropan osalta on selkä-hartia-akseli. Tuntuu jotenkin paakulta. Eli lihakset ei tunnu irtonaisilta vaan koko yläselkä tuntuu olevan yhtä isoo könttiä. Toivotaan ettei se haittaa. Ei haitannut eilistäkään hiihtoa. Tankkaus alkaa oleen loppusuoralla ja tunne senkin osalta hyvä. Ei ole ähky, mutta olo on energinen.
Sukset on voideltu valmiiksi ja niihin on kiinnitetty osallistumistarrat. Sauvojen remmit on säädetty ja monot tarkastettu. Vaatteet pesty. Enää matkaeväät ja vaihtovaatteet pakettiin.
Valmistautumisen paras osuus tulee tässä. Henkinen puoli. On todella hyvä fiilis. Suunnistuskisoihin lähtiessä on ollut ilmassa pientä kauhua, että mihin sitä on taas lupautunut, mutta nyt ei, vaikka onkin ensimmäinen hiihtotapahtumani. Oon aivan intoo piukassa jo menossa. Millä sitä malttais huomiseen? Oon kuullut sanottavan, että silloin on kaikki kohdallaan, kun haluaa sinne ladulle. Minä haluan! Eikä yhtään hirvitä.
Tavoite? Laitetaan se nyt sit tähänkin. Kun nyt pääsee maaliin, niin se on jo paljon. 4,5 tuntia niin oon tyytyväinen suoritukseen. Hyvän kelin myötä herättelen myös toiveita 4 tunnin alituksesta. Se olis hienoo. Lupasin itselleni, että jos sen teen, saan käydä ostamassa One Wayn hienon hiihtopuvun, jota olen ihastellut koko talven. Pitäähän sitä joku motivaattorikin olla. Lähtökarsinoissa taidan siis tunkeutua 4 tunnin hiihtäjien joukkoon. ;)
Lihasten herättelyn lisäksi laitoin itseäni eilen muutenkin kisakuntoon. Varpaankynnet on leikattu, jaloista kovettumat poistettu, huolellinen venyttely suoritettu ja piilolinssitkin on superpuhdistuksessa. Ainoa pieni huolenaihe oman kropan osalta on selkä-hartia-akseli. Tuntuu jotenkin paakulta. Eli lihakset ei tunnu irtonaisilta vaan koko yläselkä tuntuu olevan yhtä isoo könttiä. Toivotaan ettei se haittaa. Ei haitannut eilistäkään hiihtoa. Tankkaus alkaa oleen loppusuoralla ja tunne senkin osalta hyvä. Ei ole ähky, mutta olo on energinen.
Sukset on voideltu valmiiksi ja niihin on kiinnitetty osallistumistarrat. Sauvojen remmit on säädetty ja monot tarkastettu. Vaatteet pesty. Enää matkaeväät ja vaihtovaatteet pakettiin.
Valmistautumisen paras osuus tulee tässä. Henkinen puoli. On todella hyvä fiilis. Suunnistuskisoihin lähtiessä on ollut ilmassa pientä kauhua, että mihin sitä on taas lupautunut, mutta nyt ei, vaikka onkin ensimmäinen hiihtotapahtumani. Oon aivan intoo piukassa jo menossa. Millä sitä malttais huomiseen? Oon kuullut sanottavan, että silloin on kaikki kohdallaan, kun haluaa sinne ladulle. Minä haluan! Eikä yhtään hirvitä.
Tavoite? Laitetaan se nyt sit tähänkin. Kun nyt pääsee maaliin, niin se on jo paljon. 4,5 tuntia niin oon tyytyväinen suoritukseen. Hyvän kelin myötä herättelen myös toiveita 4 tunnin alituksesta. Se olis hienoo. Lupasin itselleni, että jos sen teen, saan käydä ostamassa One Wayn hienon hiihtopuvun, jota olen ihastellut koko talven. Pitäähän sitä joku motivaattorikin olla. Lähtökarsinoissa taidan siis tunkeutua 4 tunnin hiihtäjien joukkoon. ;)
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Elää
Blogini tulee kokemaan lähiaikoina todennäköisesti monenlaisia visuaalisia muutoksia, kun yritän löytää silmääni miellyttävän kokonaisuuden. En vaan oikein tiedä mikä nyt olis kiva. Älkää siis hämmästykö.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Häämöttää jo
Pirkan Hiihto kurkkii jo nurkan takana eli hieman fiiliksiä valmistautumisesta.
Hiihtoreenaus ei oo ollu odotetun loisteliasta. Helmikuun puolen välin paikkeilla hiihto ei oikein sujunut. Tuli monta tuskaista ja reeniä, joista ei jäänyt erityisen hyvä mieli. Viikonloppu, jolle oli suunniteltu viimeinen pitkä lenkki, oli hyytävän kylmä ja tuulinen, joten katsoimme hyödyllisemmäksi jättää pitkä lenkki tekemättä kuin hakea ladulta flunssa. Viime viikolla ohjelmaan olisi sopinut vielä kovempiakin reenejä. Eipä niitä sitten tullut, kun tiistaiaamuna vasemman lapaluun ja selkärangan välistä kuului napsahdus ja pää jymähti paikalleen. Kolmepäivää meni sitä rentouttaessa. Onneksi viime viikonloppuna suksi sentäs luisti kivasti ja eilinen kevyt ja rento lenkki sujui hyvin. Fiilikset on siis lähes kohdallaan. Vielä joku pieni viimeistely- ja herättelylenkki torstaina tai perjantaina.
Levon lisäksi nyt tankataan. Päivän aterioiden painotus pitäisi olla hiilihydraateissa, jotta varastot täyttyy. Jostain lueskelin, että hiilihydejä voisi popsia päivässä sellaisen 6-8 (jopa 10) grammaa yhtä painokiloa kohden. Laskin mitä tuo tekee itselleni. Aivan järkyttävä määrä jo toi 6 grammaa! Taidan koota ateriani ja välipalani hiilihydepainotteisesti ja ehkä vähän lisätä jotain extraa. En kuitenkaan ihan mahdottomiin ala. Ei se ähkykään hiihtäessä kiva oo. Kolme päivää tankkaillaan ja lauantaina syödään taas normisti. Sen pitäis vissiin sit potkasta taas aineenvaihdunta kunnolla käyntiin. Tai jotain. Ettei tarvi poiketa puskaan kesken matkan. Nyt on tota luntakin niin reilusti et vois olla haasteellista hommaa.
Ruokien kanssa ihmetyttää tuo sunnuntaiaamu. Lähtö on kello 14 niin mitä ja mihin aikaan sillonkin sit söis? Vielä kun tunnen oman vatsani varsin hyvin. Eli sunnuntaiaamuna, kun se olisi pakko saada toimimaan, niin ei varmasti toimi. Tää on niin tätä.
Sitten on vielä ne välineet. Lauantai mennee autotallissa voitelutelineen, -raudan, voiteiden ja harjojen seurassa. Taidan kyllä jättää sen homman äijälle. Antaa vaan viksuja neuvoja vierestä. ;-) Sauvojen lenkit pitäis muistaa kiristää. Mitä kaikkee sitä pitääkään muistaa ottaa mukaan?!
Sääennuste näyttää toistaiseksi lupaavalta. Pikku pakkasta ja auringon paistetta. Myötätuulikin kelpais. Ihan vaikka koko matkalle.
Ehkä jotain pienen pieniä perhosen toukkia alkaa kertyä vatsaan. Ei mitään isompaa vielä. Kyllä ne ehtii.
Hiihtoreenaus ei oo ollu odotetun loisteliasta. Helmikuun puolen välin paikkeilla hiihto ei oikein sujunut. Tuli monta tuskaista ja reeniä, joista ei jäänyt erityisen hyvä mieli. Viikonloppu, jolle oli suunniteltu viimeinen pitkä lenkki, oli hyytävän kylmä ja tuulinen, joten katsoimme hyödyllisemmäksi jättää pitkä lenkki tekemättä kuin hakea ladulta flunssa. Viime viikolla ohjelmaan olisi sopinut vielä kovempiakin reenejä. Eipä niitä sitten tullut, kun tiistaiaamuna vasemman lapaluun ja selkärangan välistä kuului napsahdus ja pää jymähti paikalleen. Kolmepäivää meni sitä rentouttaessa. Onneksi viime viikonloppuna suksi sentäs luisti kivasti ja eilinen kevyt ja rento lenkki sujui hyvin. Fiilikset on siis lähes kohdallaan. Vielä joku pieni viimeistely- ja herättelylenkki torstaina tai perjantaina.
Levon lisäksi nyt tankataan. Päivän aterioiden painotus pitäisi olla hiilihydraateissa, jotta varastot täyttyy. Jostain lueskelin, että hiilihydejä voisi popsia päivässä sellaisen 6-8 (jopa 10) grammaa yhtä painokiloa kohden. Laskin mitä tuo tekee itselleni. Aivan järkyttävä määrä jo toi 6 grammaa! Taidan koota ateriani ja välipalani hiilihydepainotteisesti ja ehkä vähän lisätä jotain extraa. En kuitenkaan ihan mahdottomiin ala. Ei se ähkykään hiihtäessä kiva oo. Kolme päivää tankkaillaan ja lauantaina syödään taas normisti. Sen pitäis vissiin sit potkasta taas aineenvaihdunta kunnolla käyntiin. Tai jotain. Ettei tarvi poiketa puskaan kesken matkan. Nyt on tota luntakin niin reilusti et vois olla haasteellista hommaa.
Ruokien kanssa ihmetyttää tuo sunnuntaiaamu. Lähtö on kello 14 niin mitä ja mihin aikaan sillonkin sit söis? Vielä kun tunnen oman vatsani varsin hyvin. Eli sunnuntaiaamuna, kun se olisi pakko saada toimimaan, niin ei varmasti toimi. Tää on niin tätä.
Sitten on vielä ne välineet. Lauantai mennee autotallissa voitelutelineen, -raudan, voiteiden ja harjojen seurassa. Taidan kyllä jättää sen homman äijälle. Antaa vaan viksuja neuvoja vierestä. ;-) Sauvojen lenkit pitäis muistaa kiristää. Mitä kaikkee sitä pitääkään muistaa ottaa mukaan?!
Sääennuste näyttää toistaiseksi lupaavalta. Pikku pakkasta ja auringon paistetta. Myötätuulikin kelpais. Ihan vaikka koko matkalle.
Ehkä jotain pienen pieniä perhosen toukkia alkaa kertyä vatsaan. Ei mitään isompaa vielä. Kyllä ne ehtii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)