Hulinaa

Pääsiäisen alusviikko oli niin vauhdikas, että jäi kuntoilutkin tänne laittamatta, muista jutuista puhumattakaan. Ja pääsiäinen sujahti kuntoillessa, mutta nyt näitä julkaistaan...

Viikko 13
Ma: Lepo
Ti: Juoksu 8,8 km sisältäen 200 metrin vetoja, 1h 8 min. ja päälle tunnin venyttelyt
Ke: Lepo
To: Hiihto 8 km, hiihtoaika noin 1h, ilman sykemittaria
Pe: Juoksu 5,8 km, 39 min.
La: Maastopyöräily 33 km, 2h 34 min. ja heti perään juoksu 5,8 km, 41 min.
Su: Niin kuin sunnuntaina kuuluukin kahvakuulaa 1h 8 ja 12 kilon kuulilla ja lentopalloa 1h 35 min.

Yhteensä 7h 41 min. + tiistain venyttelyt ja torstain hiihto

Tiistain juoksulenkillä alkulämmittelyn jälkeen juoksin reilut 3 km pk2-tasolla, sitten vedin kaksi 200 metrin vetoa vk2-tasolla, joiden välissä palauttelin 200 metriä pk2-tasolla ja lopuksi juoksin reilut 3 km vk1-tasolla sekä loppulämmittelyt.
Torstain hiihtolenkki oli hyvin rauhallista menoa. Olimme nimittäin kummitytön kanssa Pyrinnön mehuretkellä Kaupista Niihamaan ja takasin. On siinä aika tyttö, kun haimme hänet suoraan parin tunnin taitoluistelutreeneistä tälle hiihtolenkille! Hyvin hän jaksoi. Kaksi kertaa olen lopettanut hiihdon tänä keväänä ja taas olin hiihtämässä. Ja taas lopetin tältä keväältä...
Perjantaina juoksin "omatahtoisen" peruslenkin tehden välillä muutamia kiihdytyksiä.
Lauantaina ohjelmassa oli yhdistelmätreeni ja nyt sen totetutus jopa onnistui, tosin juoksu jäi aiottua lyhyemmäksi, mutta oli kiva koittaa tälläistä lajinvaihtotreeniä.
Sunnuntaina oli taas jokaviikkoiset lajit. Kahvakuulatunnilla mukana oli uusia mukavia ja tuntuvia liikkeitä. Lentopallossa porukkaa oli hieman normaalia vähemmän, joten sielläkin sai juosta enemmän. Tämä sunnuntain meni siis hieman normaalia korkeammilla sykkeillä.

Viikko 14
Ma: Lepo
Ti: Lepo
Ke: Juoksu 15,2 km, 1h 50 min.
To: Juoksu 12,5 km, 1h 34 min.
Pe: Hiihto 25 km, 2h 48 min.
La: Maastopyöräily 28 km, 1h 40 min.
Su: Hiihto 8 km, 39 min. ja illalla lentopalloa 1h 50 min.

Yhteensä 10h 22 min.

Alkuviikko meni pakkolevossa, kun olin työreisussa Lontoossa.
Keskiviikon juoksulenkki oli verryttelyjen lisäksi tasavauhtista pk2- ja vk1-tasoilla. Jotenkin raskaalta tuntui.
Torstain lenkillä alkulämmittelyjen jälkeen tein kolme sarjaa seuraavia vetoja: 30 sek. maksimivauhtia, 30 sek. vk2-tasolla, 30 sek. vk1-tasolla, 30 sek. pk2-tasolla ja joka välissä minuutin palauttelu. Kolmen sarjan jälkeen hölkkäilin pk2-tasolla noin 7 km. Vedot oli kivoja, mutta perushölkkäily tuntui tänäänkin raskaalta, vauhti oli hidasta ja syke korkealla. Johtuikohan nopean kesälenkkarikäynnin jälkeisestä paluusta takaisin raskaisiin talvilenkkareihin? Toki jonkinmoista stressaantumistakin on ollut liikenteessä joka saattaa osaltaan vaikuttaa.
Perjantaina hiihtelimme kaveriporukalla Koukun majalle munkeille. Mukavaa ja lepposaa hiihtoa. Enää en lopeta hiihtokautta ennen kuin maassa ei ole senttiäkään lunta...
Lauantain "maasto"pyöräily päättyi lähipubin terassille! ;)
Sunnuntaina oli aivan mahtava sää ja ladut oli huippukunnossa, minkä kävimme toteamassa Kauppi - Niihama välillä. Olisin viihtynyt ladulla pidempäänkin, mutta kummilapsien synttärikemut ja -kakut kutsuivat. Illalla läiskittiin lentopalloa ja taas tuli juostua paljon pallon perässä. Pääsiäispyhien vuoksi kahvakuulatuntia ei pidetty.

Ihania tälläiset Pääsiäislomat kun ei ole mitään painetta suorittaa, vaan voi vaan nauttia kuntoilusta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kavereiden kanssa. Tuli tarpeeseen ja teki hyvää.

Pääsiäisen valoilmiö kylppärin seinällä; aurinko paistoi naapurin lasikaiteen ja kylppärin ikkunan sälekaihtimien läpi tehden seinälle sateenkaaren värit.

Täällä taas ja nyt hiihdetään!

Loppuvuodesta puski kiirettä vähän joka suunnasta, mutta josko tämä tahti taas hieman tasoittuisi. Paljon on tietysti ehtinyt tapahtua tämän kahden kuukauden blogihiljaisuuden aikana. En niitä ala sen enempiä kertaileen, kun en kaikkea kuitenkaan muista.

Tällä hetkellä olen aivan into piukeana hiihdosta. Oikein pidättelemään joutuu ettei mene yötäpäivää laduilla. On se vaan mahdottoman hienoa, että meillä Suomessa on nämä eri vuodenajat! Varsinkin tällaisina vuosina, kun täällä etelämmässäkin on oikea talvi. En tiedä olisinko näin tohkeissani hiihtämisestä, jos sitä voisi tehdä vuoden ympäri. Ja toisaalta juoksu tuntuu keväällä taas mukavammalta, kun on välillä keskittynyt pääasiallisesti muuhun. Hiihtokausi startattiin Itsenäisyyspäivä -viikonloppuna Vuokatissa ja nyt kilometrejä on kertynyt jo huikeat 200! Huikeat siinä mielessä, että viime vuonna tähän aikaan ei tainnut olla vielä sataakaan kasassa. Hiihtotyylinä itselläni on tänäkin talvena vapaa. Perinteistä yritettiin Vuokatin reissulla muistella, mutta jotenkin tuo vapaa vain on enemmän mun juttu. Pertsasta olisi kai juoksuharjoitteluun enemmän hyötyä, mutta eikös täällä elämässä pidä kuitenkin nauttia? Ja kun ei minusta enää taida mitään ammatikseen urheilevaa tulla, niin voi tehdä sitä mistä tykkää. ;)

Muutama pidempi hiihtolenkkikin on tullut jo tehtyä ajatellen mahdollisia tulevia massahiihtoja keväällä. Lauantaina lähdettiin Lamminpäästä ja hiihdettiin Nokian puolelle Koukkujärven majalle munkki-kaakaoille ja energiatankkauksen jälkeen takaisin. Matkaa kertyi yhteensä noin 34 km. Nokian puolella ei latua oltu edellisten lumisateiden jälkeen ajettu, joten 10 km (5+5) umpihankihiihtoa ja tasatyöntöä vei aika hyvin naisesta mehut. Silti oli kivaa ja tiesipä ainakin tehneensä. Täytyy antaa Kankaantaan Kisan kantaville voimille ISO ja lämmin KIITOS! He ylläpitävät kahvilatoimintaa Koukun majalla ja maja on talvikaudella auki joka päivä klo 10-19. Ja voitteko kuvitella, että munkki ja kaakao maksavat yhteensä 2 euroa?! Tälläistä toimintaa tukisin vaikka vähän isommallakin summalla.

Haluaisin vain toitottaa tätä hiihdon ilosanomaa kaikille, mutta ymmärrän toki, etteivät kaikki ole yhtä hurahtaneita kuin minä! :)

Ennen joulua oltiin katsomassa kummitytön taitoluistelunäytöstä, tässä tunnelmia sieltä.

Valitsen muuten tarkoituksella näihin "heilahtaneita" kuvia, koska en ole kysellyt lupaa kuvien julkaisemiseen ja erityisesti tutuista en halua julkaista tunnistettavia kuvia kysymättä.

Sitten vielä vinkki muille hiihtohulluille. Katselkaa ampumahiihtoa. Siinä vasta on jännittävä laji ja naisten puolella Suomen Kaisa Mäkäräinen pärjää hienosti.

Lumikuningatar

Maanantaina olimme katsomassa Koo-Veen Lumikuningatar -taitoluistelunäytöstä, jossa myös kummityttömme esiintyi. Erittäin taitavia ovat pienetkin ihmiset luistimien kanssa. Enpä olisi itse perässä pysynyt.

Aktiivinen sohvaperuna

Kaikenlaista ajanvietettä sitä on viime päivinä ollut.

Lauantaina olimme ystäväni kolmekymppisillä. Kuuluin porukassa siihen minimaaliseen vähemmistöön, jolla ei ollut lapsia, joka ei ollut synnyttänyt viimeisen puolen vuoden aikana tai joka ei ollut juuri raskaana. Illan jutustelun aiheet imettämisen, tissien pakottamisen, unirytmien ja hoitopaikkojen ristitulessa ei siis oikein iskenyt kipinää. Pelatuksekseni siirryimme saunatiloista PMMP:n keikalle. Keikka oli ihan ok. Odotin ehkä hieman enemmän. Tosin lähtökohtina illan keskustelut ja kuskina oleminen ei välttämättä olleet otollisimmat keikkafiiliksen luojina. Fiiliksellä tytöt (vai naiset?) kuitenkin veti! Uusien ihmisten seurassa päädyimme tutussa porukassa siihen tulokseen, että vanhetessa uusien ystävyyssuhteiden luominen on pitkä ja vaativa prosessi. Nykyään on paljon kriittisempi ihmisiä kohtaan eikä itsellä ole enää tarvetta miellyttää muita. Sitä vaan on mitä on. Onneksi ystäviä löytyy jo ennestään. Kiitos sankarille juhlista!

Laskiaissunnuntain ja laskiaistiistain välissä vietettiin laskiaismaanantaita pulkkamäessä. Hervannan Näyttelijänpuistosta löytyi hieno mäki, joka oli meidän porukalle juuri passeli. Veljen lapset innostuivat tietysti hyppyreistä ja aika vauhdikkaalta meno näyttikin. Itse yritin pysyä tasaisemmissa laskuissa. Ei ihan onnistunut. Jossain vaiheessa ajauduin liukurini kanssa pomppuihin, joiden seurauksena takapuolessa on kananmunankokoinen tummanvioletti mustelma. Käyttäkää ihmiset pulkkaa! Liukuri kuulostaa turvallisemmalta, mutta se on vain naamioitunut pahis! Mahdottoman hauskaa oli kaikilla. Veljen lapset ovat ihania. Vaikka tapaamme harvakseltaan, ovat samantien jutustelemassa, halaamassa, "painimassa" ym, kun tavataan.

Lauantaina hiihdettiin taas pitkä lenkki, 26 km. Jos edellisviikonlopun pitkä meni kevyesti niin tää olikin sitten vastakohta. Kroppa oli tukossa ja sukset ei luistanu. Hiihdettiin Niihamasta Kyötikkälään ja takasin. Jotain kummallista tässä on. Joka ikinen kerta tällä Kyötikkälän ladulla mun hiihto on ollut vaikeeta. Aina on jotain. Onkohan siellä jotain erikoista, onko se vaan sattumaa vai onko vika mun korvien välissä?
Ilmottauduin Ideapark-juoksuun. Matkana on sitten se puolimaraton.

Tämän viikon kohokohta. Lippukunnan tilinpäätös on valmis ja kiikutan sen tänään tarkastajille. Helpotus. Työ ja tuska oli suuri, mutta helpotus on vielä suurempi. Se ura on mun osalta paketoitu.
Juhlistan sitä vajoamalla tänään kello 20.15 nojatuoliin tuijottamaan olympialaisten maastohiihdon sprinttejä ja ehkä vähän kiakkookin. Onneksi näiden lajien välissä on tauko juuri sopivasti kello 21-22, silloin siirryn Greyn Anatomiaan. :)

Penkkiurheilurikkaita olympiapäiviä kaikille! Ennen illan lajeja jokainen ehii hyvin pitää omia olympialaisia ja mikä parasta, lajin saa valita itse!

Puurot ja vellit sekaisin

Sunnuntaina aamupäivällä kävin tutustumassa itselleni aivan uuteen paikkaan. HopLopiin. Onneksi oli veljen lapset mukana opastamassa. Se on kyllä hauska paikka. Kerrankin aikuisetkin saa kiivetä, leikkiä, laskea ja pelata. Meillä kaikilla oli päät hiestä märkinä, kun kaksi tuntia painettiin kilpaa ylös ja alas. Minulle riitti tuo kaksi tuntia oikein mainiosti. Lapset pohtivat perustavansa sellaisen HopLopin, jossa saa olla yötä päivää ilman aikarajoitteita. Hmmm, epäilenpä, että mieli voi vielä muuttua kunnes pääsevät siihen ikään, että voivat perustaa yrityksen. ;-D Oli mielenkiintoista seurata kuinka viisivuotiaalle pojalle pienetkin tappiot voivat olla niin murskaavia. Isosiskon hame liukui mäessä huomattavasti paremmin kuin hänen farkut. Eikä siinä mun jarruttelut paljon lohduttanut. Eikä auttanut vaikka kuinka yritin löytää asioita joissa hän on hyvä. "Mä vaan oon niin huono kaikessa". No onneksi aina löytyi uusi mielenkiinnon kohde ja edellinen unohtui.

Illalla puurosta tulikin sitten pohjaanpalanut, kuorittunut velli. Anopilta ollaan saatu oman maan marjoja, kasviksia, vihanneksia, juureksia ja ties vaikka mitä yllin kyllin. Niitä oon pakastellut ja kehitellyt kaikenlaista. Mustaherukoista päätin kokeilla vispipuuron tekemistä. Heti alkuun kerrottakoon, että en ole moista ruokalajiketta ikinä ennen itse tehnyt. Siispä googlen ystävällisellä avustuksella löysin ohjeen, jota kiltisti noudattaen ryhdyin hommiin. Ei mennyt niin kuin elokuvissa. Ensin tuli velliä. Pienen pohdinnan jälkeen lisäsin sitten mannasuurimoita ja jatkoin keittelyä. Sitten se paloi pohjaan. Totesin sen alkavan kuitenkin muistuttamaan puuroa, joten ehkä osa olisi vielä pelastettavissa. Nostin puuron jäähtymään, kunnes siihen oli muodostunut päälle paksu kuori. Jaahas. Se siitä puurosta sitten. Illalla vielä tarkistin perusruokien peruskeittokirjasta, mitä siellä sanotaan vispipuuron tekemisestä. Niitä suurimoita oli siinä ohjeessa tuplaten verrattuna googlettamaani ohjeeseen. Ilmankos. Onneksi marjoja on vielä roppakaupalla ja lisää tulee taatusti, niin on vielä aineksia uuteen yritykseen.

Lomaa odotellessa

Vielä 22,5 tuntia töitä ja sitten alkaa neljän viikon loma. =) Kyllä sitä on odotettukin. Johtuukohan se nimenomaan siitä loman odottamisesta, että juuri ennen lomaa tuntuu aina siltä ettei jaksa enää päivääkään? Kun onhan tässä monta vuotta menty ilman kummempia lomia ja hyvin jaksettu. Kai sitä sitten vaan niin kovasti odottaa sitä lomaa, että kaikki asiat tuntuu enemmän stressaavilta ja aamuherätykset vaikeilta.

On hassu tunne jännittää jonkun toisen puolesta. Veli perheineen muutti viikonloppuna Englantiin ja olen täällä jännittänyt - lähinnä lasten puolesta - miten elämä uudessa ympäristössä sujuu. Ihan hyvinhän se tuntuu lähteneen käyntiin. Lasten koulu oli mukava ja siellä on totuttu lapsiin, jotka eivät osaa englantia. Lapsetkin ovat luonteeltaan reippaita ja sosiaalisia, niin en oikeastaan epäile yhtään etteivätkö sinne sopeutuisi. Ja mikä mahtava tilaisuus se on koko porukalle. Lapsistakin tulee varmasti nopeasti täysin kaksikielisiä. Onnea vaan mukaan matkaan sinne Englantiin!

Vauhtia

Maanantaina tuli käytyä taas pitkästä aikaa iltarasteilla. Nyt mentiin välillä vähän hölkätenkin. Tuo polvi ei vaan kestä. :-( Tiedä sitten millä sen sais toimiin. Mentiin neljän kilometrin lenkki ja aikaa meni 1:17. Eli vauhtia pitäis saada roimasti lisää, mutta jos polvella ei juosta, niin mistä sitten tulee?? Katselin tämän vuoden Venlojen tuloksia, niin tuossa ajassa olisi pitänyt mennä ~7 km lenkki ollakseen 600. tietämillä kisassa. Kun ei sieltä viimeistä sijaa olla lähdössä hakemaan! Äijä oli mukana rasteilla ja ihan hyvin se suunnistus ja kompassin käyttö lähti luonnistuun. Hänen selviytymistä en epäile yhtään, omaani kylläkin tämän kertaisen jälkeen.

Tiistaina vedettiin sitten tunnin reipas pyörälenkki. Maastossa ylä- ja alamäkee. Tuli kunnon intervalliharjoitus ja syke sai kyytiä. Vaikka välillä kuolema tuntui tulevan niin oli mukava huomata, että pari vuotta sitten en olisi tuollaista lenkkiä tehnyt. Keskinopeus oli kuitenkin noin 20 km/h ja maasto ei ollut kovin helppoa. Kyllä se kunto vaan nousee vaikka aina ei siltä tunnu.

Urheiluhulluuden myötä alan ymmärtämään myös eri lajeihin tarkoitettujen urheiluvaatteiden merkityksen. Ei ne pelkästään rahastusta ole.

Eilen veljen lapset oli näyttämässä meille kuntoilun mallia. 2,5 tuntia tiivistä hyppimistä trampoliinilla. Siihen kun pystyy itse niin voi sanoa olevansa hyvässä kunnossa. Kun nyt ensin jaksaisi puolikin tuntia yhteen menoon.

Mitäs sieltä lasten suusta tuleekaan?

Tapasimme tuossa ystäväpariskunnan, jolla on viisivuotias poika. Äitillä ja isällä oli ollut vapaapäivä, mutta poika oli viety päiväkotiin. Päivän jälkeen poikaa pois päiväkodista hakiessa oli tädit hieman naureskellen kysellyt, että olikos teillä tänään vapaapäivä. Poika oli siellä reippaasti kertoillut kuinka äidillä ja isillä on vapaapäivä, jolloin ne kotona leikkivät ja jumppaavat. :-D Oli kuulemma vanhempien poskille noussut reipas puna ja jotain olivat selitelleet kaupungilla asioiden hoitamisesta. Niin niin.

Kyselin samaiselta pojalta, että joko on kesäloma alkanut ja mitäs lomalla tekevät. Menevät kuulemma mökille koko viikoksi. Mutta välillä pitää tulla käymään kotiin, kun jotain on unohtunut. Pitäisiköhän viedä vanhemmille keltaisia Post-it -lappuja lahjaksi?

Tämä nyt ei ole varsinaisesti lasten suusta, mutta muuten lasten hauskuuksia. Veljeni lasten (alle 6v ja yli 4v.) lempiohjelma televisiosta on tällä hetkellä Lotto-arvonta. Aivan oikein, se sunnuntaisin tuleva seitsemän numeron ja lisänumeroiden arvonta. Sitten jännitetään osuuko numerot kohdalle. Ja voi mikä harmin paikka jos ei satu numerot osuun. Olishan se tietysti mukavampi kun menis kohdalleen ihan vaikka joka numero. :-)

Melkein tilinpäätös ja vähän muuta jorinaa

Viimeistä iltaa lastenvahtiharjoituksessa viedään. Nyt ollaan jo sen verran hyvin sopeuduttu toisiimme, että pystyn jopa tässä samalla bloggaileen. Johtuen varmaan myös siitä, että tänään on se koko viikon odotettu pizzapäivä, eli ei tarvitse panostaa ruoanlaittoon. Loppuviikko on mennyt ihan kivasti. Eilen oltiin vaan kotosalla ja pelailtiin ja piirrettin. On ollut hauskaa seurata vähän tiiviimmin tuota lasten sielunelämää ja sitä kuinka paljon ne kehittyvät 1,5 vuoden (lasten ikäero) aikana. Vanhemmalla on jo huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä ja muutenkin osaamista erilaisissa askareissa. Totesipa hän tuossa eilen illalla suihkuun mennessä, että "kyllä me pärjättäis täällä kaksin muuten, mutta kun ei osata laittaa ruokaa". Poitsun esittämis- ja koittelutarve on vähän rauhoittunut, mutta kyllä vieläkin välillä pitää koittaa, että onnistuisko pompottaan.
Eilen oli myös ikävöintipäivä. Poitsulla oli heti aamusta "peitto huonosti" ja tytölle tuli sitten illalla pieni ikävöintivaihe, mikä kyllä helpotti, kun äiti ja isä soitti.

Sitten vähän muitakin asioita. Töissä olen nyt yli viikon istuskellut suurimman osan ajasta peukaloitani pyöritellen, kiitos tietoteknisten ongelmien. Eilen alkoi sen verran pahasti nyppimään tyhjänpanttina istuskelu, että päätin pitää tämän perjantain vapaata töistä. Tosin "vapaapäivälle" oli selkeä suunnitelma. Talon siivoaminen. Viimeks ollaan siivottu joskus huhtikuussa ja sen jälkeen ei olla minkäänlaiseen siivousvälineeseen koskettu ja sen kyllä näki ilman suurempaa tutkimista. Niinpä aloitin järjestelyn ja siivoamisen heti kun lapset oli viety tarhaan. Ja nyt siellä odottaa kiiltävä koti, puhtaat lakanat ja jääkaappi täynnä ruokaa (ja olutta) tämän illan kotiutumista. Sain siivoukseeni jopa apulaisen kesken päivän. Siitä lisää seuraavassa.

Äijän piti lähteä torstaina iltapäivällä Saksaan ja palata lauantaina iltapäivällä. Lento oli Pirkkalasta Köpiksen kautta Hampuriin. No, siinä vaiheessa kun koneen piti lähteä PIrkkalasta, se lähtikin vasta Köpiksestä kohti PIrkkalaa. Eli jatkolentoa täytyi siirtää muutamalla tunnilla. Eipä mennyt kauaakaan, kun tuli ilmoitus, että lento peruutetaan kokonaan. Siitä sitten järjesteltiin uusi lento seuraavaksi aamuksi Helsingistä suoraan Hampuriin. Aamulla taksilla Pirkkalasta Helsinkiin. Ja mitä siellä sitten selvisikään. Lento Hampuriin on PERUTTU. Siis miten voi olla? Lentokenttävirkailijakin alkoi jo pohtimaan, että uskaltaako tuota äijää enää buukata mihinkään lennolle ettei sitäkin peruuteta. Äijä siinä sitten kaikessa rauhassa pohdiskeli aamukahvin äärellä, että vieläkö sitä lähtee kohti Saksaa vai ei. Lento Saksassa olisi perillä niin, että eipä siellä ehtisi enää varsinaiseen tilaisuuteen osallistumaan ja on sekin hieman hölmöä lähteä Saksaan asti grillaamaan perjantai-illaksi. Päätyi siis ottamaan bussin takaisin Tampereelle. Ja siis kaikissa näissä väleissä kun lento muuttui, piti soittaa sinne Saksaan ja muuttaa sovittua lentokenttäkuljetusta. Taitaa tulla SAS:lle kallis lasku kaikkine taksimatkoineen ja menetettyine työaikoineen. Itseäni tämä ei juuri harmita, kun sain siivousapua ja lastenhoito apua vielä täksi viimeiseksi illaksi :-P

Välitilinpäätös

Nyt on ensimmäiset 1,5 vuorokautta lastenvahtina takana. Siis aika purkaa kokemuksia.

Positiivisia kokemuksia:
- Lapset herää aamulla helposti. Ite oon ehtiny jo nouseen siinä vaiheessa, kun ovat kömpineet ylös, mutta herätellä ei juuri ole tarvinnut. Tuntuu mukavalta varsinkin kun muistelen omia tuskaisia aamujani, kun äiti on yrittänyt repiä ylös sängystä. Voi mamma parkaa.
- Aamut sujuu muutenkin leppoisasti ja rauhallisesti piirrettyjen ohessa pukeutumalla. Osaavat itse hakea vaatteensa ja ainakin tähän asti on vaatteet näyttänyt lastenvahdin silmään tarhavaatteiksi sopivilta. Eli juhlamekkoja yms ei ole yritetty pukea.
- Ovat hyvin omatoimisia. Touhuavat keskenään ja koko ajan ei tarvitse olla komentamassa tai muuten puuttumassa tekemisiin.
- Ruoka maistuu.
- Nukahtavat illalla kuin murmelit.
- Kyselivät eilen, että joko kohta on perjantai. Mielessäni ajattelin, että rupesivat kaipaamaan isää ja äitiä. Kun kysyin, että minkä takia odottavat perjantaita, niin vastaus oli: "kun on peli- ja pizzapäivä!"
- Illalla puhuttuuaan vanhempien kanssa totesivat, että on ikävä. Unohtui kuitenkin nopeasti iltapesujen aikana ja uni tuli hyvin silmään.

Ihmetyttää:
- Poitsun esiintyminen. On aika raskasta, kun touhut (varsinkin syöminen) menee pelleilyksi. Pitäisi yrittää olla kiinnittämättä suurempaa huomioo, mutta pakko on kuitenkin komentaa, kun muuten ei touhut suju. Uhkailu ja kiristys todettu toimiviksi. Toivottavasti vähän tottuu tähän tilanteeseen ja rauhottuu.
- Toisaalta itsekään en osaa vielä rauhoittua eli onko ihme jos ei poikakaan. Koko ajan olen henkisesti "valmiudessa" tekeen jotain jne. Eli aika väsynyt olen sen takia, mutta ehkä tässä kaikki rauhoitutaan vähitellen.
- Ruuhkat Nokian ja Tampere/Pirkkalan välissä. Ei taida tällä viikolla ihan tulla 37,5 työtuntia täyteen. Eipä onneks paljoo jää vajaaksikaan.

Odotettavissa:
- Tänään käydään visiitillä mummulassa ja perjantaina on se peli-, pizza- ja namipäivä.
- Torstai jännittää hieman, kun tuo äijä lähtee työreissuun ja jäämme loppuajaksi kolmistaan lasten kanssa. Onneksi tässä on porukalla ehditty totutteleen toisiimme.

Jänskättää

Ens viikosta on tulossa ihan uudenlainen kokemus mun elämään. Kummipoikani vanhemmat lähtevät kämpän etsintäreissulle ja me ollaan lupauduttu huolehtiin lapsista sen aikaa. Täytyy myöntää, että hiukan hirvittää. Vaikka oikeestaan en edes tiedä, että mikä. Lapset on kuitenkin jo sen verran isoja, että niiden kanssa pärjää ihan hyvin. Ehkä just se, että ne on jo sen verran isoja että osaavat myös tuon huijaamisen jalon taidon. Saas nähdä kuinka paljon meitä viedään kahville. :-D Itellä kun ei noita lapsia oo, niin elämä on aikalailla sellasta ajelehtimista. Nyt pitäis sit toimia rutiinien mukaan ja syödä, nukkua ja käydä töissä "aikataulun" mukaan. Eli ei niin, että jos aamulla sattuu väsyttään niin nukutaan vähän pitempään ja ollaan sit taas pidempään töissä. Nyt jo arvostan pienten lasten vanhempia, mutta voi olla että ens viikon jälkeen arvostus nousee ihan uudelle tasolle. Oliskohan pitäny ottaa seuraava viikko palautumislomaa ;-)

Punkkulasin reunalta

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut omaa ja muiden ihmisten sosiaalisuutta ja ajattelin näin perjantai-illan punkkulasin kanssa pohtia sitä tännekin. Kaikki tämä pohdinta sai aikanaan alkunsa ihmisistä, jotka kysyvät asioita, mutta eivät kuuntele vastauksia.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena persoonana. Nuorempana olin hyvinkin ujo ja hiljainen. Töissä tuli jonain päivänä puhetta kommunikoinnista ja totesin, että "en minäkään mikään kova ole höpöttään", niin joku työkavereista sanoi, että "ai et vai?" Eli nykyään en ole niinkään ujo ja hiljainen vaan eniten ihmettelen omia sosiaalisia puutteitani yhteydenpidossa läheisten sukulaisten ja kavereiden kanssa. Haluaisin pitää paljon yhteyttä esimerkiksi kaikkiin kummilapsiini (yhteensä meidän luolaelämään kuuluu siis viisi kummilasta) ja näiden sisaruksiin sekä touhuta kaikenlaista heidän kanssaan, mutta jotenkin en osaa. Samoin muutama hyvä kaveri on jäänyt liian paljon taka-alalle. En osaa ottaa ihmisiin yhteyttä ihan vain kyselläkseni kuulumisia vaan minulla pitää aina olla joku "syy". Kummilasten kanssa touhuamistani rajoittaa se, että en keksi mitä niiden kanssa tekisin. Vaikka ei kai sen tekemisen niin kummallista tarvisi olla. Jotenkin se yhteydenoton kynnys on noussut käsittämättömän suureksi. Monesti mieleeni tulee myös kutsua ihmisiä kylään meidän luolaan, mutta jotenkin tuntuu, että siihenkin tarvisi olla joku syy. Minkähän ihmeen tähden? Tai sitten epäilen, että mitäs jos meillä ei oo mitään juteltavaa? Miksei sitä voi vaan soittaa ja kysyä, että tuutteko käymään ja jos ei oo puhuttavaa niin ollaan sitten hiljaa? Jaa-a. Kunpa voisin jotenkin opetella tätä.

Asia mitä ihmettelen muissa ihmisissä on tuo alussa mainitsemani hyvinkin yleinen ilmiö, että kuunnellaan, mutta ei kuulla mitään. Ärsyttävintä se on silloin, jos kuuntelija on itse kysynyt jotain ja sitten ei edes vaivaudu kuuntelemaan vastausta. Tyyppiesimerkki tällaisesta ihmisestä on oma isäni. Monen monituiset kerrat olen lopettanut puhumisen kesken lauseen, kun olen huomannut, että ajatukset on jossain aivan muualla. Eikä hän ole edes huomannut mitään ihmeellistä. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Ennen pidin itseäni jotenkin huonona ihmisenä sen takia, että olin hiljainen. Nykyään olen kyllä aivan toista mieltä. Ei kai se voi olla huonoutta, että kuuntelee muita eikä ole suuna päänä kertomassa omia asioitaan?

Näiden kanssa jatkan painiskelua.

Kiirakorpia

Olimme katsomassa tulevia kiirakorpia jäähallilla. Kummityttömme kuuluu sisarensa kanssa näihin tuleviin kiiroihin. Kevätesityksessä jäälle pääsi kaiken ikäiset, kokoiset ja tasoiset taitoluistelijat. Esityksen aiheena oli Vaahteranmäen Eemeli ja täytyy myöntää, että oli kyllä todella hyvä show.

Mieleenpainuvia esityksiä ja luistelijoita oli paljon. Ensimmäisenä tulee mieleeni noin 5-vuotias poika, jonka piruetit olivat huimapäisen vauhdikkaita ja niitä tuli monta. Mahtavia olivat myös ne pikkuihmiset, jotka juuri ja juuri olivat oppineet kävelemään ja siellä ne paineli jäällä luistimet jalassa. Toisenlaisena muistikuvana mielessä on Iidaa esittänyt alle kymmenvuotias pikkutyttö, joka takuulla tullaan näkemään suomen luistelijoiden kärkiporukassa joskus, jos vain luisteluintoa riittää. Esiintymässä kävi myös Suomen mestari Mikko Minkkinen, mutta hänellä ei luistimet ollut parhaassa terässä. Pyllähdyksiä tuli useampia. Kunnianosoitus täytyy antaa järjestäneelle urheiluseuralle, sillä mukana esiintymässä on joka kerta myös erityisryhmä. Varmasti näille ihmisille kokemus ison hallin jäällä on jotain aivan mahtavaa.

Eikä pidä tietenkään unohtaa kummitytön esiintymistä hevosen roolissa. Kyllä kummitäti taitaa jäädä jäällä jälkeen jo pahasti.

Yllätysmuna

Italialaiset on, hmmmm, edistyksellisiä yllätyksen kehittelijöitä. Eilen tuli vastaan suklaamuna, mikä lie monster oli nimeltään. Suklaa näytti oikein herkulliselta, valkosta - ja maitosuklaata, nam! Entä se yllätys? Vihreen kuoren sisältä löyty kahdesta osasta - jalat ja keskivartalo - koottava äijä. Pää puuttu. Hukassa? Unohtunut tehtaalla paketista? Ei suinkaan, ohjeiden tutkiskelun jälkeen selkis, että pääksi laitetaan se vihreä muovikotelo. Ja siihen liimataan tarroista silmät, suu jne. No huh huh. Suhteutettuna Monsteri näytti siltä et mustekynä olis vartalo ja kahvikuppi pää. Oli siinä kummityttö, 3 v., hämmästyny. Toisella kädellä lappas suklaata suuhun, toisessa kädessä oli tää Monsteri. Ilme kerto kaiken: "MIKÄ tää on?" Sanaakaan ei saanu suustaan. Ja mistä kulmasta vaan yritti katsoo niin aina hämmästyneemmäks ilme muuttu.
Heräsi mieleeni kysymys: Onko tämä muovikotelon hyödyntämisinnovaatio ympäristöystävällisyyttä, tuotekehitystä vai yksinkertaisesti lasten (ja munanhimoisten aikuisten) täydellistä aliarviointia?