Sykettä

Edellisen postauksen kommenteissa joku kyseli mun hiihtotreenaamisesta. Vaikka kommentteihin jo lyhyesti vastasinkin, ajattelin tehdä aiheesta nyt ihan oman jutun. Tulevaisuudessa taidan muutenkin kirjotella enemmän näistä treeneistäni - tai siis kuntoiluistani - tänne blogiin. Josko siten pysyis suutarikin paremmin lestissään.

Tänä talvena hiihtokilometrejä olen kerännyt runsaat 750. Pidän tätä hyvänä saavutuksena ottaen huomioon, että aloitin (toivuttuani yläasteen kauhukokemuksista 12:ssa vuodessa) hiihtoharrastuksen täysin nollasta toissa talvena. Ensimmäisenä talvena hiihdin 300 kilometriä, viime talvena 500 kilometriä ja tänä talvena niitä on ilmeisesti vielä edessäkin päin. Ennen Pirkkaa olin hiihtänyt noin 600 km.

Alkutalvi meni suurempia suunnittelematta peruslenkkiä tehden. Ladulle piti päästä aina kun vähänkin mahdollista. Kilometrien kertymiseen auttoi tietenkin se, että näillä leveysasteillakin päästiin hiihtään jo reilusti ennen joulua. Peruslenkkini alkutalvesta oli noin 12 km ja aikaa sellaisen kului tunnista tuntiin ja varttiin. Vaikka muuten alkutalvi olikin mielenmukaan hiihtelyä, niin joka lenkillä yritin keskittyä johonkin tekniikka-asiaan. Itselleni hiihdossa suurin kompastuskivi on ehdottomasti tasapaino. Tein erilaisia tekniikka- ja tasapainotreenejä; sauvoitta hiihtoa, yhdellä suksella laskemista, askeltamista, kuokkaa eri puolilta, eri tekniikoilla keskityin miettimään mitä teen ja mitä pitäisi tehdä jne jne. Tässä vaiheessa voin todeta sen kannattaneen. Esimerkiksi alamäkien laskeminen ei tänä talvena ole isommin hirvittänyt ja selvästi kehittynyt tasapaino on tuonut mukanaan Wassberg-tekniikan oppimisen.

Alkutalvesta pitkät lenkkini olivat 20-25 km, mutta keskitalvesta niihin tuli kymppi lisää. Sen pidempiä lenkkejä en tehnyt kertaakaan ennen Pirkan Hiihtoa. Alkutaven pitkiä näyttää treenipäiväkirjassa olevan neljä kappaletta samoin kuin niitä yli kolmenkymmenen kilometrin mittaisia. Lienee selvää, että näillä lenkeillä vauhti oli tarkoitus pitää kurissa. Toki sekin talven mittaan sekä kunnon ja tekniikan kehittyessä nousi. Pitkien lenkkien pidentyessä myös peruslenkkini venähti 15-18 km paikkeille. Välillä toki vaan verryttelin ja palauttelin lyhyellä 8-10 km lenkillä.

Tammi-helmikuussa pyrin tekemään kerran viikossa rasittavamman hiihtolenkin. Todellisuudessa en joka viikko itsestäni sitä irti saanut. Muutamia ylämäkitreenejä tein. Täällä Pirkkalan kotiladuilla on tähän tarkoitukseen erittäin hyvä pitkä nousu. Ja tietenkin viime metreillä vielä kunnon jyrkempi kiristys. Sitä kun hiihtää reippaammin ees taas, niin lenkin jälkeen tuntee tehneensä jotain. Pääasiassa hyödynsin rasittavimmilla lenkeillä juuri ylämäkiä. Johtuuko sitten tekniikan puutteista vai mistä, mutta jotenkin en tunne saavani itsestäni riittävästi irti pelkillä tasasen maan kiihdytyksillä. Menee helposti hiihto hosumiseksi. Tosin hauskaa oli joskus roikkua äijän perässä hänen pitäessä vauhtia yllä. Yksin se ei ollut niin kivaa eikä sujuvaa.

Muut kuntoilut on hiihtokauden aikana jäänyt selvästi taka-alalle. Ainoastaan lentopalloa olen höntsännyt 1-2 kertaa viikossa. Ehdoton suosikkini treeneistä on tuo ylämäkihiihto. Se ei yleensä huvita silloin kun pitäisi lähteä, mutta nautin suunnattomasti kun saan repiä itsestäni kaiken irti. Vaikka paremmin sekin onnistuu silloin kun on joku mukana painostamassa.

Pirkan Hiihdon jälkeen suunnittelin pitäväni yhden lepoviikon, sitten kaksi reipasta hiihtotreeniviikkoa ja lopuksi yksi kevyt viikko ennen Lapponiaa. No, tosiasiassa nyt on mennyt ihan laiskotteluksi, minkä kertoo jo tuo kilometrikertymäkin. Kevätauringon aina välillä sulatellessa jäitä, alkaa tuo hiihtoinnostus jotenkin painua taka-alalle. Enää en tuulessa ja tuiskussa saa raahattua itseäni ladulle. Ainoastaan hienolla auringonpaisteella huvittaa tämä laji. Olen antanut sen itselleni anteeksi. Henkisesti voi olla mukavampi lähteä Lapponiaan niin ettei hiihto pursuile vielä korvista.

Ensi viikolla edessä on siis Lapponia-hiihto. Tuntureille kipuaminen hieman jo hirvittää. Profiilikartat eivät näytä erityisen tasaisilta. Viikon aikana ohjelmassa on siis maanantaina 60 km, keskiviikkona 50 km ja perjantaina 80 km. Tiukille taitaa mennä tuleeko tonni tänä talvena täyteen vai ei. Epäilen vahvasti, että perjantain 80 kilometriä ovat minun tämän talven viimeiset kilometrit.

Salomon -mallinukke lähdössä lenkille

Pirkan Hiihto 2011 - jälkipuinti

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Tunnelma oli erittäin hyvä, tosin sitä hieman synkesi se, kun kaveri (jonka piti lähteä meidän kanssa hiihtämään) soitti ja totesi olevansa niin flunssainen ettei pääse lähtemään. Teivon raviradalla saimme auton parkkiin bussin viereen, joten tavarat ja hiihtäjät helposti autosta toiseen ja kohti Niinisaloa. Bussissa suoritettiin vielä viimeiset sämpylä- ja nestetankkaukset.

Niinisalossa ravattiin vessassa ja vaihdettiin hiihtopuvut päälle. Kerrankin oli muuten tapahtuma, jossa naisten vessaan ei ollut juuri jonoa, mutta miesten vessaan sitäkin enemmän! Kiirehän siinä lopulta meinasi tulla. Lähtöalueelle oli matkaa noin 800 metriä ja kymmentä vaille 11 olimme vielä heittelemässä viimeisiä vaatteita kassiin. Juuri ehdimme lähtöpaikalle, kun laukaus kajahti. Eli hyviä lähtöasemia siinä ei ehditty etsiskellä, ei muuta kun joukon jatkoksi.

Alun kiirepaniikista selviydyttyäni matka lähti soljumaan jonossa lykkiessä. Ensimmäinen huoltopiste oli 10 km:n kohdalla Kankaanpäässä ja sen jälkeen isoimmat ruuhkat helpottikin. Alkuunsa maasto oli tasaista ja helppoa hiihdettävää auringonpaisteesta nauttien. Jämin maastoissa oli jonkinmoisia mäkiäkin kiivettävänä, mutta myös leppoisia laskuja laskettavana. Tässä vaiheessa oli karua huomata totuus, että sukseni luistivat luistelubaanalla paremmin kuin monella muulla, mutta ladulla laskiessa muut sujahtelivat ohitse. No, ehkä mielummin kuitenkin näin päin. Ensimmäinen tiukempi paikka tuli Varpulan huoltopisteen jälkeen. Latu muuttui mutkittelevaksi metsäpätkäksi ja pohja ei ollut yhtä kova kuin siihen asti. Eteemme ilmestyi muutama hitaampi hiihtäjä, joista lähdimme ohi, mutta ohittaminen ei ollutkaan kovin helppoa tällä pätkällä. Voimia tuntui siis hupenevan. Vatulan huoltopisteellä saimme ensimmäiset mustikkakeitot ja sillä energialla jaksoi taas hyvin etiäpäin. Yksi inhottava pöperöinen ylämäki oli tällä matkalla ennen puoltaväliä ja Hämeenkyrön lentokenttää. Mehutankkauksen jälkeen laskettelimme Kyröskosken koululle, johon olimme suunnitelleet hieman pidemmän tauon. Tarjolla oli kaikenlaista suolakurkuista ja ruisleivästä aina kauravelliin ja lihasoppaan asti. 52 kilometriä oli hujahtanut lähes huomaamatta muutaman minuutin yli neljässä tunnissa. Molempien vanhemmat olivat koululla kannustamassa ja tauolla kuluikin aikaa jopa puolisen tuntia, mistä olisi voinut kyllä hieman kiristää näin jälkeenpäin ajateltuna.

Kyröskoskella on kilometrin kävelyosuus ja sen jälkeen meni jokunen kilometri, että hiihto taas lähti sujumaan. Tässä vaiheessa tuli itselläni toinen pieni notkahdus, joka kesti noin 8 kilometriä. Eteneminen tuntui raskaammalta - toki maastokin oli ylämäkivoittoista - ja vasen polvi hieman vihotteli. Kipu pysyi kyllä hyvin poissa, kun pystyi hiihtämään teknisesti hyvin, mutta pöperöiset ylämäet olivat hankalia. Ajatellen tulevia Rokkakosken nousuja nappasin seuraavalla Lintuharjun huoltopisteellä särkylääkettä. Lintuharjulle kiipeämisen jälkeen maasto helpotti ja hiihto rentoutui. Juuri ennen Rokkakosken huoltopistettä on jyrkkä alamäki, jonka pohjalla on tietenkin tiukka mutka. Olin jo kotona päättänyt, että kierrän tänä vuonna helpompaa reittiä, joka jo viime vuonna olisi ollut tarjolla, mutta en sitä käyttänyt. Joku olikin päättänyt sulkea tuon helpomman reitin siinä vaiheessa, kun me tulimme, joten ei auttanut muu kuin aurailla mäkeä alas. Oli muuten todella kamalassa kunnossa, kun siitä oli muutama tuhat hiihtäjää mennyt ennen meitä. Pystyssä päästiin kuitenkin alas ja pienen nousun jälkeen Rokkakosken huoltoon. Ilokseni totesin, että polvikaan ei enää vihotellut. Viime vuonna Rokkakosken nousut meni jotenkin sumussa, joten en niitä mitenkään erityisen pahana ainakaan muistanut. Eikä ne sitä ollutkaan. Ylimainostettu juttu sanoisin. Olin aivan täynnä virtaa mäen päällä ja muiden vauhti tuntui jotenkin hissuttelulta, joten lähdin keulille hiihtämään omaa rentoa hiihtoani. Pentinmaan huollossa muistelin kuinka viime vuonna olin siinä kohtaa aivan tuskissani ja nyt ei tuntunut missään vaikka takana oli 45 kilometriä enemmän. Jatkoin vetojuhtana ja äijä oli sitä mieltä, että tulimme aika haipakkaa ja omasta mielestäni hiihtelin vaan rennosti menemään! Hieman ennen viimeistä Julkujärven huoltopistettä yhdessä ylämäessä iski oikean jalan sisäreiteen kramppi. Se onneksi meni nopeasti ohi ja pääsimme viimeiseen huoltoon mehulle. Viimeiset kahdeksan kilometriä olivatkin koko reitin vaikeimmat. Mahtoiko johtua siitä, että maasto oli tuttua ja jotenkin asennoiduin jo perillä olemiseen. Raskaalta alkoi tuntua ja jalkakramppi iski mäki mäeltä pahempana. Viimeisten töppäreiden päällä hieman Soppeenmäen vesitornin jälkeen 3 kilometriä ennen maalia tuli päästettyä muutama äänekäs ärräpää, kun en päässyt krampiltani etenemään. Ärsytti, että matkaa oli niin vähän ja sitten tarvii seisoskella jonkun typerän kivuliaan krampin takia! Matka kuitenkin pääsi jatkumaan ja viimeisen pilkkopimeän laskun jälkeen suorastaan sokaistuin raviradan valoista. Ja mikäs sen hienompaa kuin lykkiä rinnakkain äijän kanssa maaliin ison tuttavajoukon hurratessa ajassa 7:55:11!

Oli aivan mahtava päivä! Parasta tässä kaikessa on, että kertaakaan ei mielessäni käynyt keskeyttäminen, kertaakaan ei mielessäni käynyt, että ei enää koskaan tällaista ja erityisesti se oli uskomatonta kuinka hyvin jaksoin. Hiihtäminen oli oikeasti mukavaa! Uskokaa tai älkää, mutta mä nautin siitä melkein koko matkan, noita kramppeja lukuunottamatta. Taitaa tuolle kunnolle olla jotain tapahtunut, kun muistelee viime vuoden puolta matkaa ja kuinka tuskaista se oli ja kuinka moneen kertaan vannoin ettei ikinä enää tälläsiä. Taisi tankkauskin siis tänä vuonna onnistua. Hiljaisissa toiveissani elättelin, että josko sen kahdeksaan tuntiin hiihtäisi ja sehän meni jopa alle.

En osaa sanoin kuvailla kuinka hyvä tunne oli koko sunnuntain ja on edelleen!

Keskisykkeeni matkalla oli 156 maksimi 174 ja kaloreita hurahti 4820 kcal. Nyt saa siis rauhassa palautella, syödä ja rentoutua. Lihakset ovat selvästi väsyneet, mutta liikkuminen onnistuu silti hyvin. Lonkankoukistajat joutuivat ehkä kovimmalle.

Risuja ja Ruusuja järjetelyistä; Aamun pysäköinti ja bussikuljetussysteemit oli hyvin organisoitu. Vaasantielle meinasi hieman kertyä ruuhkaa Teivoon kääntyvistä, mutta aika sujuvasti se kuitenkin meni. Ladut olivat niin hyvässä kunnossa, kun ne reilun kolmen tuhannen hiihtäjän häntäpäässä voivat ollakin. Huoltopisteet olivat pääasiassa hyvin hoidettu ja "tarjoilijat" positiivisia ja innokkaita. Valitettavasti parilla viimeisellä huoltopisteellä henkilökuntaa tuntui kiinnostavan enemmän keskenään jutustelu kuin hiihtäjien huoltaminen. Päällimmäiseksi järjetelyistä jäi kuitenkin positiivinen mieli.

Kuvia tulee sitten kun niitä kannatusjoukoilta saadaan.

Energiaa ja itseluottamusta

Huomenna on edessä elämäni pisin yhtäjaksoinen hiihto.

Valmistautuminen on sujunut hyvin. Hiihtokilometrejä on kertynyt muutamaa vaille 600 ja tuntuu, että pienen notkahduksen jälkeen tekniikkakin on taas löytynyt ja hiihto tuntuu rennolta. Hiilareita ja nestettä oon tankannut muutaman päivän ja lähinnä levännyt tämän viikon. Yhden kevyen hiihtolenkin tein. Tuntuu, että energiaa ainakin on kuin pienessä kylässä. Heräsin tänä aamuna vartin yli seitsemän intoa puhkuen. Yleensä aikainen herääminen viikonloppuna ei todellakaan kuulu ominaisuuksiini. Toivottavasti saan pidäteltyä tämän saman latauksen vielä huomiseen. Hiihtämättömyyskin on varmasti tehnyt hyvää, ainakin himo ladulle on kova. Tänään viimeistelyharjoituksena katson mallisuorituksen mm-kisojen naisten 30 km vapaasta kisasta.

Vauhtihan minulla ei mikään huima ole (missään lajissa), mutta lähdenkin suorittamaan matkaa enkä niinkään aikaa (tätä yritän hokea lähinnä itselleni...). Pääasia on päästä niistä aiemmin mainitsemistani huoltopisteistä läpi ennen sulkeutumista. Mikäli koko matkan keskinopeudeksi saan noin 12 km/h olen erittäin tyytyväinen. Tyytyväinen olen jo siihen, että pääsen maaliin. Meitä on samassa lähdössä kolmen hengen porukka - minä, äijä ja yksi kaveri - ja tarkoitus on lähteä porukassa hiihtämään. Katsotaan sitten missä vaiheessa jätän äijät kyydistä. ;-P Itseluottamus on siis kohdallaan. Epäilen sen johtuvan siitä, että en oikein ymmärrä mihin olen lähdössä. Minulle ei ole kertaakaan iskenyt edes paniikki, että mitä oikein olen tekemässä tai muuten alkanut kauhistuttaan. Yleensä se on kuitenkin kuulunut asiaan. Paljon tuttuja on tällä kertaa lähdössä hiihtämään, kuka millekin matkalle ja millä tyylillä. MIelenkiintoista seurata kuinka kaikki selviytyy. Kaikille toivon lämpimästi hyvää suoritusta!

Sääennuste lupailee mainiota hiihtosäätä. Pakkasta 1-5 astetta (minun oletetun hiihtoajan aikana) auringonpaistetta ja sivumyötäistä tuulta. Hiihtäjiä on ilmottautunut paljon jo etukäteen, joten ruuhkaa varmasti riittää. Voitelupalveluni on juuri laittamassa suksiin violettia fluoria. Sillä mennään. Tuskin tämä suoritus ensimmäisenä suksien luistoon tökkää. Toivottavasti tuuli ei ole pudotellut paljon roskia ladulle tai edellä menevät on vienyt ne mennessään.

TSEMPPIÄ itselleni ja kaikille muille Pirkan Hiihtäjille! 

Puoli-Pirkan vapaan lähtötunnelmaa vuodelta 2009.