Jälkipuinti - Vaarojen maraton 43 km

Tämä kaikki tauhka piti saada päästä pois pyörimästä, koska kukaan ei jaksa mun jorinoita kuunnella. Blogi herätköön siis henkiin (ainakin) kisaraportin ajaksi. Halusin päivän itselleni muistiin ja päätin kirjoittaa julkisesti, josko jotakuta muutakin sattuu kiinnostaan. Tarina on pitkä kuin nälkävuosi, joten hurahtanut olet sinäkin, jos kaiken jaksat lukea. Tsemppiä! 

Alustus 

Aika tarkalleen vuosi sitten teimme kotona niin sanotun ALL IN –päätöksen. Tarkoittaen sitä, että huhtikuussa 2014 osallistutaan Lapponia-hiihtoon ja lokakuussa 2014 Vaarojen maratonille. Reenataan siis vuosi kunnolla ja sen jälkeen voi lopettaa tavoitteellisen kuntoilun.

Kuten vanha sanontakin jo toteaa, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ensimmäisenä tein siis uuden reenisuunnitelman, aivan kuten olen koko tähänastisen kuntoilu-urani aikana tehnyt noin joka toinen kuukausi uuden suunnitelman. Tämänkertaisen suunnitelman jatkuvuuden pelastajaksi osoittautui Kuulajussin kanssa tekemäni YYA-sopimus. Homma toimi samaan malliin kuin legendaariset konsultit firmoissa: itse tiesin miten homma pitäisi tehdä, mutta tarvittiin joku muu kertomaan se! Kaikessa yksinkertaisuudessaan reenikalenteri jaettiin neljän viikon sykleihin. Kolme viikkoa reenataan räkä poskella viikko viikolta tehokkaammin, enemmän jai pidempään ja neljäs viikko toivutaan. Reeniviikon sisällössäkin unohdettiin hienostelu ja keskityttiin perustekemiseen, joten joka viikkoon naulattiin pysyvästi yksi pitkä reeni, yksi kova reeni ja kaksi lihaskuntoreeniä. Loput reenit kevyesti ja vähintään yksi lepopäivä viikkoon. Lajivalikoimasta todettakoon, että hiihtään oppii hiihtämällä ja juokseen juoksemalla. Vaihtelua, virkistystä, mielenterveyttä ja kropan kunnossa pysymistä vaalin välillä suunnistaen, maastopyöräillen, lentopalloillen ja millon mitäkin keksien.

Mainittakoon tähän väliin sellainen yksityiskohta, että aloitellessani tuota treenikautta, tein marraskuun alussa noin 15 kilometrin ulkoilureitti/metsäautotie/polku –hölkkälenkin keskisykkeellä 145 käyttäen aikaa 1:59 ja sekunnit päälle.

Tietenkin mennyt talvi oli etelässä yksi vuosisadan parhaimmista juoksutalvista ja hiihtokausi kehittikin mukavasti mielikuvitusta. Lapponia-hiihto oli yksi niistä harvoista hiihtokisoista, joka kuitenkin järjestettiin ja kivasti läpi hiihdettiin. Ei siitä sen enempää tässä yhteydessä. Kesän juoksukausi on soljunut pohkeiden valmistellessa itseään Sibeliuksen viulukonserttoon. Fysiokulman Miia on niitä hieroen pitänyt jokseenkin juoksukuntoisena ja vielä ennen kisaa otettiin suunnitelmallinen hierontajakso, jotta jalat saataisiin toimintakykyisiksi. Kun sointi alkaa oleen tarpeeks kireetä niin kummasti sitä on aktivoitunut venyttelemäänkin.

Kell’ onni on… Elo-syyskuun vaihteessa juoksulenkit sujuivat aivan liian hyvin uskaltaakseni puhua niistä mitään. Olin siis hiljaa ja juoksin jännittäen koska joku paikka hajoo, iskee flunssa tai jotain muuta takapakkia, koska näin hyvin ei vaan voi mennä. Juoksinpa sitten sattumalta tuon saman 15 kilometrin lenkin mistä aikaisemmin mainitsin. Keskisykekin osui pykälälleen samaan. Ajasta vain oli kadonnut 29 minuuttia. Pistin suuni entistä tiukemmin kiinni, aloin syömään C-vitamiinia, maanisesti peseen käsiäni, vältteleen ihmismassoja, nukkuun sukat jalassa, kuunteleen hysteerisenä oman kropan olemattomia viestejä siitä väsyttääkö vai ei, lepään riittävästi mutta ei liikaa jnejne.

Lopulta koitti kisaviikko, jonka jokaisena aamuna tunnustelin kurkkuni olevan karhea. Ei ollut. Lepäsin ja söin tuntien itseni plösöksi. Okei, nyt ei saa mennä vaa’alle, koska nyt ei vaan voi laihduttaa vaan pitää tankata. Ihan sama vaikka farkut ahdistaa ja reidet niissä muistuttaa Michelin-ukkoo. Hiilaria, hiilaria, nestettä, lepoo, hiilaria, hiilaria, nestettä, lepoo, niistä on kisaviikko tehty. Keskittymiskykyni yhtään mihinkään asiaan laski eksponentiaalisesti suhteessa kisa-aamun lähenemiseen. Kannustin ja kidutin itseäni lukemalla internetistä kaikki mahdolliset Vaarojen maraton kokemukset lähivuosilta ja vähän muitakin mukavia polkujuoksutarinoita. Välillä päätin selviytyä hommasta kuudessa tunnissa ja seuraavalla hetkellä naputtelin osallistumisoikeuden myynti-ilmoitusta nettiin. 

Kisapäivä

Kisamateriaalia

Jotenkin kuitenkin kävi niin, että lauantaiaamuna havahduin trikoot jalassa pakkaamassa juomareppua ja pohtimassa lähdetäänkö 6-7 tunnin vai yli 7 tunnin lähtöryhmään. Ilmeisesti olen siis matkaan lähdössä. Ja lähtöryhmäkin vahvistui yli 7 tunnin menijöihin kuin itsestään. Olihan kyseinen lähtö 10 minuuttia myöhemmin kuin nopeampien menijöiden. Hassusti muuten jännitys purkautuu ennen lähtöä stressaamisena ja ahdistuksena. Seuralaisten mielestä siinä ei taida olla mitään hassua.

Jännitys pamahti lähtölaukauksen matkassa taivaalle ja sit vaan polulla tossua toisen eteen. Alkumatka taittui nopeasti hyvää juoksupaikkaa ja rytmiä haeskellessa. Ensimmäisen tiukemman ylämäen tullessa eteen takaraivosta joku sähkötti muistutusta kuinka ylämäet kannattaa kävellä, koska aikaa ja matkaa itsensä väsyttämiseen on vielä reilusti. Hah! Enpä olisi itsekään uskonut uskovani tätä viestiä, mutta niin vaan vaihdoin kävelyaskeleeseen ja reippaasti tepastelin mäen ylös.

Neljän kilometrin jälkeen tultiin tieosuudelle, joka kirmattaisiin 28 kilometrin päästä uudestaan. Tiellä ohitseni puhalsi joku tuulahdus. Epäuskoisena laskin kellonaikoja ja epäilin sen olleen ultrasarjalainen. En kuitenkaan uskaltanut ääneen moisia hölmöyksiä pulista. Tieltä loikattiin parin kilometrin jälkeen takaisin metsän siimekseen. Tyypilliseen massatapahtuman tapaan vedin letkassa laumaa äijiä nousua kohti Jauholanvaaraa. Kallioilta oli komeat näkymät, mutta eipä tänne ole maisemia tultu katselemaan. Sen verran hyppäsin polulta sivuun, että päästin pahimmat niskaan puuskuttajat ohi.

1,5 tuntia oli kellon mukaan hurahtanut ja oli taas aika nauttia jotain evästä. Korvien välissä teki tiukkaa himmata vauhtia hyvällä polkupätkällä syömisen takia, etenkin kun yksi nainen ohi mennessään harmitteli hyvätahtisen peesin katoamista. Todistelin itselleni, että kyllä tämä silti kannattaa.

15 kilometrin juoksentelun jälkeen iski paha olo. Päätä särkee ja on kummallinen ei-niin-hyvä-olo. Odotin joka mutkan jälkeen lossin jo näkyvän. Sen jälkeen olisi Kiviniemi, jossa olisi vessa, ihmisiä ja vesipiste. Omassa juomarepussa oli kyllä vielä yllin kyllin vettä jäljellä. Lopultakin tuli vene ja vesistön ylitys. Veneestä noustessa alkoi oksettaan. Jahas. Nyt vaan Kiviniemeen. Onnekseni järki ei ollut vielä jäänyt matkasta ja tajusin, että ei taida neste oikein imeytyä. Suolatabletti särkylääkkeen kera alas, huussissa käynti ja matka jatkui. Hetken hölkkäyksen jälkeen huokaus. Olo helpotti ja taas mennään.

Kuva: Teemu Saramäki

Ensimmäinen opasviitta: ”Ryläys”. Tästä se pelätty, kauhisteltu, manattu, hirvitys nyt alkaa. Ennakkokäsitysten mukaan luvassa 10 kilometriä yhtä helvettiä. Ryläyshän syö pieniä lapsia ja polkujuoksijoita aamupalakseen. Polulle on ripoteltu kiviä sinne tänne. Välillä mennään ylös ja välillä alas. Pääasiallinen suunta on kuitenkin ylöspäin. Edetään juosten ja pahimmat kivikot ja ylämäet palautellaan kävellen. Juu, uusia termejä kokemattomalle; ”palautellaan ylämäissä”... Kävelytahtikin on kuitenkin varsin reipas, hyytyneitä selkiä tulee vastaan ja jää taakse. Jossakin 22 kilometrin tietämillä puhelias Inov-mies hehkuttaa olevansa lopulta ”Rylläyksellä”. Pienessä päässäni pohdin, että joko se todella on tässä ja eikös täällä pitäisi olla joku näkötornikin? Matka jatkuu. Taas ohitse puhaltaa tuulahdus. Sama mies! Todellakin kyseessä on ultrasarjan johdossa pinkova. Matka etenee kuulemma kohtalaisesti. Enpä tuossa tahdissa kauaa perässä pysyisi. Ylämäki jatkuu samaa reipasta tahtia ja eteen tulee tuttu selkä. Se nainen, joka jatkoi peesistä, kun me hidastimme evästämään. Taputan itseäni olalle, kerrankin maltoin. Matka etenee niin hyvissä voimin, että mieli tekisi vähän hehkuttaa, mutta en uskalla. Lopultakin Ryläyksen huippu, 323 m, ja näkötorni. Inov-mies oli monen monituista kukkulaa liian aikaisessa nautiskeluissaan. Ei kiivetty torniin vaan jatkettiin hyvällä sykkeellä alaspäin. 

Hannu hämmästelee takaa kuinka ketterästi tiputtelen kallioilta alas. Samantien rysäys. Ei kestä yhtään kehuja. Pohkeessa napsaus – pelästys – nytkö se kramppaus alkaa – ei, uhitteli vaan. Sääriä jomottaa huolella. Näemmä juuri tuossa, mihin maastouduin, oli mukavasti polun poikki menevä juuri, johon molemmat sääreni napsahti. Könyän ylös, totean jalkojen kantavan eikä edes housut ole rikki. Ei siis mitään vakavaa. Matka jatkuu ja säärien jomotuskin loppuu nopeasti. Vielä yhden muiston Ryläyksen polku jättää rystysiin, kun hätäilen kalliolta alas ultrasarjan kakkosen ja kolmosen hiillostaessa perässä. Jossain vaiheessa nappaan suolatabletin varmuuden vuoksi, kun pohkeet tuntuvat kireiltä. Auttaa.

Polku loppuu. Häh? Siinäkö se Ryläys oli? Pelottelut on mennyt perille. Odotukset oli paljon pahemmat mitä totuus. Olen edelleen täysissä voimissa. Juoksu sujuu ja on kivaa. Väsyneitä selkiä tulee edelleen vastaan. Vesipisteellä vilkaistaan juomarepuissa olevan vielä sen verran täytettä, että niillä mennään loppuun asti.

Tuttu tieosuus, 35 kilometriä takana ja juoksu kulkee edelleen. Nyt uskallan jo vähän hehkuttaa. Enpä olisi uskonut olevani näin hyvissä voimissa tässä vaiheessa.

Kuva: Karri Pasanen

38 kilometriä takana, viisi edessä. Järjestäjille kiitos siitä, että tässä kohtaa ei ole ”5 km jäljellä” taulua. Mä en kestä päässä soimassa ”viimeiset viisi kilometriä” –renkutusta joka kisassa. Kerrankin ei tarvi hokea sitä! Nyt pää antaa periksi. Juokseminen väsyttää. Odotan ylämäkiä alkavaksi niin saisi kävellä. Vasenta säärtä jomottaa. Vilkaisen sitä. Virhe. Komea tennispallon kokoinen pattihan se siinä möllöttää. Nyt ajatukset muualle ja ihmetellään säärtä sitten maalissa.

Kotona sääret näytti tältä, värit on vasta tuloillaan

Reitti kääntyy tieltä polulle. Ihanaa. Toiseksi viimeinen nousu alkakoon. Kyseessä on valenousu eli osoitus järjestäjien huumorintajusta. Onhan se kiva kiivetä laskettelurinnettä melkein ylös, jotta voi laskeutua takaisin alas päästäkseen kiipeämään vielä kerran ylös. Polun kääntyessä alamäkeen vaihdan hölkkävaihteelle. Ei voi kun ääneen todeta, ettei tämä nyt enää varsinaisesti juoksua muistuta, mutta rävelletään etiäpäin.

Alhaalla satamassa loppunousun juurella. Edessä on se, mitä edelliskesänä käytiin moottoripyörillä katselemassa ja kummasteltiin olevan hullun hommaa lähteä tuosta ylös juostuaan ensin 40 km. Niinpä. Ensimmäisen kinkaman jälkeen sanon ääneen ajatukseni. Nyt todella toivon, että yksikään niistä ohitetuista selistä ei tulee perään puuskuttamaan. Mä en halua ruveta repiin. Mutta tiedän, ettei kilpailuhenkeni anna periksi, jos joku taakse ilmestyy. Sitten raastetaan. Hannu heittelee takaa jotain 7,5 tunnin alituksesta. Voi perkele. Pakkohan sitä on yrittää kun sen ääneen meni sanoon. Reipasta kävelyä sen mitä pystyy. Välillä tuntuu, että jalat lähtee alta, kun heikottaa. Sen verran on viimesistä vuosista kuntoilijana tarttunut korvien väliin, että pysähtyminen ei auta matkan etenemistä yhtään. Parempi on vaan koko ajan edetä vaikka pahalta tuntuu. Ei hitto, nyt kuuluu jo kannustusta. Nyt jo! Mä en jaksa vielä tsempata, menkää ihmiset kauemmas! Viimeinen jyrkkä edessä. Vilkaisen kelloa. Hitto, täähän menee alle 7,5 tunnin. Sitkeesti kapuan mäen ylös ja ylitän maaliviivan. 7.26 ja risat.

Huipulla, takana elämäni ensimmäinen maraton.

Jaa. Oliko se siinä? Oliko toi vai maaliviiva? Kuuluttajakin oli vissiin ruokatunnilla. Tai ehkä mä vaan missasin sen. Kukaan ei syöksy onnitteleen. Höh. Pienoinen pettymys. Ei tää näin voi loppua. Mun piti tuulettaa hullun lailla, mutta kun en tajunnu tulleeni maaliin. Mutta hei, MÄ TEIN SEN! Vaikka se ei näiden muiden mielestä mitään oliskaan niin mulle se on! Ni!

Lopputulokset

Mikä tässä kaikessa oli parasta? Se, että mulla oli KIVAA! Viimeisessä kisassani lopultakin tein sen mitä aina olen tavoitellut; osaan nauttia kisasta. Konkreettisesti huomasin, että järkevästä reenaamisesta on ollut hyötyä. Ja ihan turha kuvitella, että tää tavoitteellinen kuntoilu oikeesti tähän loppuis. Tällä ruokahalulla mä oon hyvin pian satakilonen valas, jos en kuntoile. Joku vois aatella, että lopettais tän stressaavan kisaamisen, kun tällä urheilupohjalla tulen aina olemaan lähempänä sitä toista päätä, kun kärkipäätä. Kuntoilis vaan ilokseen ja hyvän mielen takia. Tarkottais siis sitä, että pitäisi saada itsensä säännöllisesti ylös sohvalta ilman sitä stressaavaa lähestyvän kisan tunnetta. Lienee mahdotonta. 

Jälkiviisastelu 

Vähän vielä pohdintaa itselle - ja ehkä jollekin muulle asiasta kiinnostuneelle - että mitkä oli mun mielestä niitä avainjuttuja yleensä polkujuoksuun ja tähän onnistuneeseen kisaan. Tärkeimpänä varmasti reenien jatkuvuus, etten joka toinen viikko vaihtanut ohjelmaa. Reeneistä poimisin kolme oleellisinta: 

1. Lihaskunto; kahvakuulatunti kaks kertaa viikossa. Lähes kaikki edelliset juoksukisat on menny enemmän tai vähemmän penkin alle, kun lihaskunto on pettänyt ja johonkin paikkaan on sen seurauksena alkanut sattua. Kiitos kuuluu Kuulajussille loistavista kuulatunneista (mikä parasta ne on ulkona eikä hikisessä salissa)! Kahvakuulalla tehtävät liikkeet kehittää todella monipuolisesti ja polkujuoksussa erityisen tarpeelliset tasapainolihakset on tunnilla koko ajan käytössä. Nyt ei lihaskunto loppunut kesken ja juoksuasennonkin jaksoin hyvin säilyttää loppuun asti. Itse tein toisen viikon tunneista enemmän perusvoimareeninä ja toisen maksimivoimareeninä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että monen juoksijan suosima kevyillä painoilla ja suurella toistomäärällä tehty kestävyysvoima kehittyy kyllä lajireeneissä riittävästi ja nimenomaan lajinomaisesti. 
2. Pitkät lenkit maastossa; rohkeasti sieltä asfaltilta maastoon. Kun pitkän lenkin rakentaa niin, että vaihdellen tulee pientä teknistä polkua ja helpompaa ulkoilureittiä tai metsäautotietä, niin jalat tottuu rytmin vaihdoksiin, joita Vaaroillakin tulee. On yllättävän vaikeaa hypätä pitkän tiepätkän jälkeen polulle, jos sitä ei ole reenannut. 
3. Mäkireenit; Ryläyksen ylämäissä tasasen reippaalla kävelyvauhdilla ja alamäissä juosten muita ohitellessani kiittelin mielessäni niitä Mustavuoressa vietettyjä ylös-alas-kapuamistunteja ja lomalla Rukan tuntureilla kiipeiltyjä metrejä. Ne todellakin kannatti. Ja alamäet on ihan yhtä tärkeitä reenattavia kun ylämäet. 

Reenien lisäksi tankkaus ilmeisesti onnistui hyvin. Vaikka neste ei kisan aikana kunnolla imeytynytkään, niin tankkauksesta oli varastot riittävän täynnä, joten vähemmälläkin nesteellä pärjäsin hyvin. 

Polarin dataa reissusta