Nyt on vierähtäny tovi ja toinenkin bloggailusta. En vaan oo saanu aikaseks. Niinkun en juuri mitään muutakaan mitä pitäis. Tai siis asioita, joiden tekemiseen on jonkinlainen ulkoinen paine. Tuntuu tuo töissä käyminen syövän nyt kaiken ylimääräisen mielenkiinnon. Siis ei niinkään työtehtävät vaan itse se työpaikka. Aikamoista myllerrystä ja omituista touhua siellä on meneillään. No, ehkä se tästä vielä helpottaa.
On tää blogikin menny pelkäks kirjotteluks. Tylsän näköistä. Kamerassa olis paljon kuvia, ei tarvis kun vähän kiinnostua siirtään ja askarteleen. Kyllä mä senkin inspiraation vielä saan. Heti kun saan yhden pakon eli lpk:n kirjanpidon alta pois. Viimenen mun osalta, huh. Vaikka siitä periaatteessa tykkäänkin, niin jotenkin sekin on nyt liikaa.
Omituista tällänen kiinnostamattomuus.
Urheilussakin oli havaittavissa joulun tienoilla innostuksen puutetta. Onneksi tuli ajoissa todella hyvät hiihtokelit ja sieltähän se into on taas pulpahtanu. Voisin hiihtää vaikka joka päivä ja kuinka paljon! Mahtavaa puuhaa.
Repäisin ja liityin Elixirin virtuaalihiihtokouluun. Nyt oon silmät tarkkana tuijottanu isä ja poika Jylhän sekä Jauhojärven ja Murasen tekniikkatreenejä ja muita vinkkejä. Niitä sitten ladulla testaillut. Omasta mielestäni mun ehdottomasti heikoin lenkki on tasapaino. Yhden suksen tasapainoharjotuksista ei tuu mitään. Varsinkaan vasemmalla jalalla. Kyllähän se sit vaikuttaa hiihtoonkin. Luotan siihen, että sitkeesti reenaamalla, kyllä mäkin voin vielä oppia!
Syytä ainakin olis oppia. Luolassa on ollut puhetta osallistumisista Pirkan hiihtoon ja Lapponia-hiihtoon. Omalta osaltani aattelin Pirkan hiihdosta vaan puolikasta. Äijä taitaa mennä kokonaisen. Tosin mulla toi mieli muuttuu aina sen mukaan kuinka päivän hiihtolenkkin sujuu. Välillä oon jättämässä koko onnettoman ajatuksen, toisena päivän sitä vois suunnitella vaikka kokonaista... Olis vaan kiva, kun sais jonkun samantasosen hiihtokaverin sinne. Tietty sielläkin kavereita voi "tehdä", mutta en varsinaisesti oo mikään sosiaalinen eläin.
Lapponia-hiihdosta en ole päättänyt osaltani vielä mitään. Sielläkin vaihtoehtona olis puolikas. Tai sit vaan hiihtelen sillä välin omia latujani pitkin tuntureita. Katotaan nyt kuinka tasapaino, hiihtotekniikka ja kunto tässä talven mittaan kehittyy.
Lapponia-hiihto kuulostaa kyllä tosi hienolta kokemukselta. Ja sen voi ottaa enemmän laturetkenä kuin kisana, jos haluaa. Niinkun minä haluaisin. Kyseessä on siis kolmena päivänä hiihdettävät tunturihiihdot. Tiistaina 60, keskiviikkona 50 ja perjantaina 80 kilometriä. Maasto vaan on aika vaativaa tunturimaastoa. Kaikkein omituisinta tässä on se, että eniten mua mietityttää ne alamäet... Mä en siis uskalla laskee mäkiä ja noin pitkässä hiihdossa se olis aika tarpeellista lepoaikaa ja siinä säästäis sitä loppuaikaakin reilusti. Mutta kun... Se paniikki iskee aina jossain vaiheessa, etten pysy pystyssä. Yleensä sillon, kun edessä on joku mutka. Eihän se kaatuminenkaan vaarallista (yleensä) oo, mutta kun ei toi pääkoppa vaan tajua sitä. Ilmeisesti itsesuojeluvaisto on liian korkea tai jotain. Jollain ideoita tän ongelman poistamiseen? Siinä voi aiheuttaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jos massahiihdossa vetää liinat kiinni muiden edessä alamäessä! :-P
Lumisia latuja ja liukkaita suksia kaikille lukijoille! (Jos niitä vielä näiden kirjoitustaukojen jälkeen linjoilla notkuu...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti