Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut omaa ja muiden ihmisten sosiaalisuutta ja ajattelin näin perjantai-illan punkkulasin kanssa pohtia sitä tännekin. Kaikki tämä pohdinta sai aikanaan alkunsa ihmisistä, jotka kysyvät asioita, mutta eivät kuuntele vastauksia.
En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena persoonana. Nuorempana olin hyvinkin ujo ja hiljainen. Töissä tuli jonain päivänä puhetta kommunikoinnista ja totesin, että "en minäkään mikään kova ole höpöttään", niin joku työkavereista sanoi, että "ai et vai?" Eli nykyään en ole niinkään ujo ja hiljainen vaan eniten ihmettelen omia sosiaalisia puutteitani yhteydenpidossa läheisten sukulaisten ja kavereiden kanssa. Haluaisin pitää paljon yhteyttä esimerkiksi kaikkiin kummilapsiini (yhteensä meidän luolaelämään kuuluu siis viisi kummilasta) ja näiden sisaruksiin sekä touhuta kaikenlaista heidän kanssaan, mutta jotenkin en osaa. Samoin muutama hyvä kaveri on jäänyt liian paljon taka-alalle. En osaa ottaa ihmisiin yhteyttä ihan vain kyselläkseni kuulumisia vaan minulla pitää aina olla joku "syy". Kummilasten kanssa touhuamistani rajoittaa se, että en keksi mitä niiden kanssa tekisin. Vaikka ei kai sen tekemisen niin kummallista tarvisi olla. Jotenkin se yhteydenoton kynnys on noussut käsittämättömän suureksi. Monesti mieleeni tulee myös kutsua ihmisiä kylään meidän luolaan, mutta jotenkin tuntuu, että siihenkin tarvisi olla joku syy. Minkähän ihmeen tähden? Tai sitten epäilen, että mitäs jos meillä ei oo mitään juteltavaa? Miksei sitä voi vaan soittaa ja kysyä, että tuutteko käymään ja jos ei oo puhuttavaa niin ollaan sitten hiljaa? Jaa-a. Kunpa voisin jotenkin opetella tätä.
Asia mitä ihmettelen muissa ihmisissä on tuo alussa mainitsemani hyvinkin yleinen ilmiö, että kuunnellaan, mutta ei kuulla mitään. Ärsyttävintä se on silloin, jos kuuntelija on itse kysynyt jotain ja sitten ei edes vaivaudu kuuntelemaan vastausta. Tyyppiesimerkki tällaisesta ihmisestä on oma isäni. Monen monituiset kerrat olen lopettanut puhumisen kesken lauseen, kun olen huomannut, että ajatukset on jossain aivan muualla. Eikä hän ole edes huomannut mitään ihmeellistä. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Ennen pidin itseäni jotenkin huonona ihmisenä sen takia, että olin hiljainen. Nykyään olen kyllä aivan toista mieltä. Ei kai se voi olla huonoutta, että kuuntelee muita eikä ole suuna päänä kertomassa omia asioitaan?
Näiden kanssa jatkan painiskelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti