Pirkan Hölkkä - jälkipuinti

Valmistautuminen läheni täydellisyyttä annettujen mahdollisuuksien puitteissa ja sääennustekin oli varsin lupaava, joten sunnuntaiaamuna fiilis oli mainio. Minä, äijä ja yksi kaveri jätimme auton maalipaikalle Tampereen Nirvaan, josta menimme järjestetyllä bussikuljetuksella Valkeakoskelle Tehtaan kentälle. Olimme paikalla tuntia ennen lähtöä, joten jäi hyvin aikaa vaihdella vaatteita ja vähän lämmitelläkin alkujumpan tahdissa. Lähtölaukaus kajahti ehkä jopa hieman yllättäen ilman, että ehdin turhia hermoilla. Eipä tosin paljoa jänskättänytkään. Tavoitteenani oli pitää hölkkä rentona ja olin antanut itselleni luvan vaikka kävellä välillä. Lähdin asenteella, että nyt nautitaan juoksemisesta ja maisemista, kaikki muu on sivuseikkoja. Alle 4,5 tunnin aikaan olisin tyytyväinen.

Ensimmäiset kolme kilometriä hölkättiin asfaltilla koko tien leveydellä, joten itse en ainakaan isompiin ruuhkiin juuttunut. Kolmen kilometrin kohdalla käännyttiin metsään ja metsää riittikin Tampereelle asti, välillä isompaa hiekkatietä, välillä aivan pientä metsäpolkua. 20 kilometriä meni aivan loistavasti. Etenin tasaisesti 7 min. / km vauhdilla ja kaikki tuntui menevän kevyesti. Puolimatkan kivellä olin jopa alle 4 tunnin vauhdissa. Suurinpiirtein 15-10 kilometrin väli oli hyvin pientä polkua, joka meni ylös ja alas ja oli kiviä ja juurakoita väisteltävänä. Mielestäni tosi hienoa juostavaa maastoa. Mutta. Tiedä sitten johtuiko siitä, ettei ole tullut suunnistettua eikä muuten paljon juostua pienillä poluilla, vai mistä, mutta heti kohta polun vaihduttua soratieksi, alkoivat molemmat nivuset (lonkan koukistajat) vihotella. Lyhensin hieman askelta, mikä auttoikin tuohon tunteeseen. Ilmeisesti polveni eivät kuitenkaan tykänneet tästä ja vajaan kilometrin jälkeen molempia vihloi niin, että ylämäet meni kävelyksi. Kilometri lisää ja enää en kyennyt juokseen kuin loivat alamäet. Tässä vaiheessa alkoi tulla jo ärräpäitä. Eikä mennyt kuin muutama kilometri, niin en pystynyt juokseen kuin kymmenisen metriä, kunnes meinas aina mennä jalat alta. Kyllä otti päähän tässä vaiheessa. Polvieni kanssa ei ole ollu minkäänlaista pienintäkään ongelmaa sen jälkeen, kun juoksuharrastuksen alkuongelmista pääsin. Miten ne nyt voi pettää mut näin pahasti?? Ketutti, ketutti, ketutti ja ketutti. Ei lohduttanut edes se, että monella muulla tuntui olevan vastaavanlaisia ongelmia.

Onneksi kävely sujui kuitenkin reippaasti ja alku oli mennyt niin hyvin, että loppuajaksi sain taisteltua 4:14:47. Vuorokauden jälkeen olen jo tyytyväinen suoriutumiseeni vaikka maaliviivalla ketutusitkukin oli lähellä.

Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin, siitä kiitos niille monille vapaaehtoisille. Tämä on ehdottomasti kuitenkin minun tyyliseni juoksutapahtuma. En ole oikein sinut tasaisella asfaltilla junnaamisen kanssa, vaikka se ei minulle mitään kipuja aiheutakaan niinkuin monille muille kuulemma. Tällaisesta metsässä ja maastossa juoksemisesta nautin täysillä! Maalissa vannoin, että keskityn tulevaisuudessa vain omaksi iloksi juoksemiseen ja unohdan tälläiset juoksutapahtumat. Katotaan nyt meneekö se sitten kuitenkaan niinkään. ;D

Nyt lepuutan useamman päivän, on meinaan jalat aivan "paalissa" ja toinen polvi vielä vihottelee. Kotona on hauskaa, kun kaksi jäykkistä kiipeilee rappuja käsipuiden varassa.

Tässä syksyisiä tunnelmia, vaikka eivät matkan varrelta olekaan.