Olen vähitellen siirtämässä lajipainotusta hiihdosta juoksuun. Tiistaina kävin juoksemassa. Ensin puoli tuntia hyvin kevyttä hölkkäilyä. Jalat ja vatsa olivat ihmeissään, että mitäs nyt tapahtuu. Sopeutuivat kyllä hyvin lenkin edetessä. Puolen tunnin hölkkäilyn jälkeen vedin kuusi minuutin mittaista vetoa. Jokainen hieman vauhdikkaammin kuin edellinen ja välissä kaksi minuuttia kävellen. Päädyin hölkän sijasta kävelemään nuo palautusosuudet, ettei olisi liian rankka setti. Lenkistä jäi todella hyvä fiilis. Oli hienoa juosta auringon paistaessa ja lämpömittarin näyttäessä muutamaa plussamerkkistä astetta. Tuli keväinen olo. Enää ei harmita yhtään hiihtokauden loppuminen. Kevät ja kesäkin on hienoa aikaa.
Vapaa-ajalla kaikki on oikein mallillaan. Ilmeisesti hyvä olo tarvii kuitenkin aina jotain vastapainoa. Aamuisin töihin raahautuminen ei aiheuta suuria riemunkiljahduksia. Töitä riittää vaihtelevasti, mutta ahistaa. Asiat on levällään. Ihmisiä ei kiinnosta tai jos kiinnostaa ei ole aikaa tai jos on aikaa ei ole valtuuksia. Räävitään sieltä ja täältä. Kukaan ei tee päätöksiä. Keskitytään epäolennaiseen. Valitetaan kaikesta. Tuntuu, että suurin osa porukasta on jotenkin taantunut vain istumaan paikallaan ja odottamaan, että Jotain tapahtuisi. Kukaan ei tiedä mitä ja mihin suuntaan.
Välillä tekisi mieleni räjähtää ja avautua suureen ääneen kaikille. Välillä hakata päätä seinään. Välillä purskahtaa itkuun. Välillä hakea sairaslomaa. Yleensä vaan kävellä ovesta pihalle ja jättää kaikki taakseen.
Kohta on talviloma. Sinne asti sinnittelen vaikka teipaten pääni kasaan jeesusteipillä. Josko loman aikana se Jokin tapahtuisi. Aina sopii toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti